Kotimme vuosina 1938-1951

Kaisaniemenkatu 7, 3 krs. 301-304

Kaisaniemenkatu 7 oli liiketalo - talon seinään oli kirjoitettu liikepalatsi. Ylimmät kerrokset olivat Hotelli Metron käytössä ja silloin hotelliin oli pääsisäänkäynnin vieressä oma rappu ja hissi, jolla pääsi suoraan hotelliin. Katutasolla oli monia liikkeitä mm. paperikauppa, laukkukauppa ja Alko. Toisessa kerroksessa oli mm. ravintola Seiskari ja kampaamo. Minulle on kerrottu, että olin mennyt tähän kampaamoon kuva kädessä ja sanonut, että kampaajan pitää leikata tukkani samanlaiseksi kuin kuvan tytöllä oli hiukset. Kahden ensimmäisen kerroksen liikkeillä oli ikkunat kadulle. Toisessa, kolmannessa ja neljännessä kerroksessa oli liikehuoneistoja mm. tukkuliikkeitä.

Vaatteita ja mattoja tuuletettiin sisäpihalla, jonka keskellä oli lasinen valokupoli, jonka alla oli Ravintola Seiskarin tanssilattia. Pihan edessä oli tyhjä tontti, joka oli vuorostaan vastapäätä vasemmalla sijaitsevaa Metsätaloa.Kaisaniemenkadun puolelta taloa vastapäätä oli Pohjoimaisen Sähkön iso rakennus, jossa talonmiehen perheellä oli asunto.

Asuinhuoneistoja ei talossa varsinaisesti ollut paitsi talonmiehen asunto, joka oli neljännessä kerroksessa. . Sota-aikana ja sodan jälkeen oli pulaa asunnoista ja silloin taloon muutti joitakin perheitä. Me asuimme äidin vuokraamissa tiloissa, Ompelimo Kuosin tiloissa. Meitä vastapäätä asuivat Raskit - kävimme Raskien pikkupojan Ilmon luona kuntelemassa radiosta Markus-sedän lastentunteja. Naapuriin muutti talon kampaaja puolisoineen.

Talossa oli kolme kerrosta maan alla. Siellä olimme myös pommisuojassa pommituksien aikana. Kun talvisodan aikana pommitettiin ensimmäistä kertaa, emme menneet minnekään. Taloon osui palopommi. Toisen hälyytyksen tultua mummomme lähti kuin lähtikin suojaan: menimme ensimmäisestä kerroksesta luukusta josta heitettiin hiiliä talon lämmittämiseksi. Muistan että talon pommisuojaan tuli saksalaisia sotilaita, jotka humalapäisään lähtivät ajelemaan autolla pommisuojassa. Siviiliväestön piti tietenkin lähteä pakoon näitä kuorma-autoja. Näiden pommitusten jälkeen menimme aina Vuorikadun pommisuojaan. Se oli hyvin iso pommisuoja, jonka toinen pää oli jossain Suurkirkon luona. Sinne oli myös evakoitu Yliopistollinen sairaala. Kurkistelimme verhojen takaa leikkauksia ja kuinka sairaanhoitohenkilökunta hoiti haavoittuneita, joita jatkuvasti tuli rannasta. Laivoja oli pommitettu ja siviiliväestöäkin luokkaantui. Jotkut tulivat palavista laivoista alasti, koska eivät olleet ehtineet saada vaatteita päälleen. Pommisuojasta tullessamme luulimme, että maa oli jäässä, - mutta maa olikin täynnä ikkunalasia. Pommituksissa ikkunat menivät säpäliksi.

Muutimme Kaisanimenkatu 7:stä keväällä 1951 Mannerheimintie 89:ään, josta äitini oli ostanut asunnon.

Paluu Pirkko Liikasen etusivulle*** Paluu Vuoden Liikasen etusivulle***

Paluu seuran pääsivulle