Salme Strandman kertoo Ristiinan Liikasista

Pirkko Liikanen




Salme Strandman

Salme Strandman (o.s. Saarenmaa)

kertoo

Ristiinan Liikasista

(13.12.2002)



Kirkkoherra Knut Saarenmaa


Haudankaivaja Otto Vilhelm Liikasen (1801-1883) tytär Maria Kustaava Liikanen (s.22.06.1832) muutti Ristiinasta Pernajaan 04.10.1853. Pernajassa asui silloin Pitkäpään pappilan kappalainen Fredrik Lindberg (ent. Liikanen) (s. 1812), joka oli Marian isän serkku ja jonka tyttäret taas olivat Marian pikkuserkkuja.

Iitin nimismiehestä Johan Jakob Holmbergista tuli hänen puolisonsa 07.01.1860. Ennen avioliiton solmimista heille syntyi kolme lasta: Laura Konstance (s. 27.07.1856), Jakobina (s. 12.09.1857) ja Alexander Fridolf (s. 12.06.1859). Myöhemmin heille syntyi vielä kaksi: Otto Wilhelm (s. 31.3.1861) ja Knut Fabian (s. 14.10.1862). Isäni Knut oli nuorin. Nimismies Johan Jakob Holmbergin perhe asui Iitin, sittemmin Jaalan pitäjän Jaalan kylän Heikkilässä (nro 11), tosin välillä vuosina 1864-66 Iitin Lyöttilässä, mistä Maria leskenä palasi Heikkilään. Nimismies Holmberg kuoli 22.06.1866. Muuttiko Maria lapsineen tällöin vanhimman veljensä Kustaa Adolf Liikasen (s. 30.03.1830) luokse, veljen vuonna 1865 vuokraamaan Jaala-Heikkilään (nro 11), kruununpuustelliin (Liikasenmäki), vai minne? (Paikkala 2003.)

Kuhmalahden kirkkoherra Knut Fabian Saarenmaan (ent. Holmberg) 10-henkisessä perheessä, (farmaseutti) Salme Strandman (o.s. Saarenmaa) on taas toiseksi nuorin lapsi.

Tällä hetkellä (13.12.2002) 89-vuotias Salme asuu vielä yksin kotonaan kerrostalosa Lauttasaaressa. Hänellä on silmänpohjan rappeuma, hän ei enää näe eikä kuule hyvin. Kaupungilta tulee ruoka, ja kerran viikossa tulee kotiavustaja käymään, jolloin "käyn kotiavustajan kanssa kaupassa (rollaattorilla)". Salmesta tuntuu, ettei hänellä ole enää paljon aikaa jäljellä. Hän kuuntelee mielellään näkövammaisten kasetteja. Toivon että lumi menisi jouluksi, ja pääsisin rollaattorilla ulos. On raskasta nostaa rollaattoria kolme rappua. Tyttäreni Liisa tulee USA:sta kaksi kertaa vuodessa käymään luonani hoitelemaan asioitani. Kun katselin/kuuntelin TV:stä linnan itsenäisyyspäivän juhlia, ne tuntuivat minusta turhuuden markkinoilta.

Meistä lapsista Eva oli ilmeisesti uskonnollisin ja minäkin olen arvostanut hengellisiä asioita. Käyn raamattupiireissä, muuta en mene enää Lauttasaaren kirkkoon, koska en kuule siellä mitään. Olin Marokossa, kun syttyi kuuden päivän sota (1967). Joku sanoi, että "kyllä arabit voittavat". Minä olin sitä mieltä, että ei Israelia hävitetä - Israel on Jumalan kansaa.



Lapsuuden koti, Kuhmalahden pappila


Isäni oli meille lapsille hyvin etäinen. Isä antoi joskus vitsaa ja äiti saattoi vähän tukistaa. Ei meitä kukaan halaillut tai pussaillut, enkä halailua tai pussailua kaivannutkaan. Kun isona tyttönä menin äidin syliin, äiti sanoi. "Ei sinua ole sylissä pidetty!" Kun kerran katkaisin sukseni, mentyäni laskemaan kiellettyä mäkeä, pelkäsin, enkä uskaltanut kertoa siitä. Kansakoulun opettajani oli huono, mutta ei tullut mieleeni isältä kysyä apua. Kävin kiertokoulua kolmessa talossa (Marttala, Vappula, Niinimäki). Oppikoulun aloitin Viipurissa. Siellä asuin sisareni Evan perheessä.

Viereinen kuva otettu todennäköisesti hieman ennen ensimmäistä maailmansotaa. Alkuperäisen kuvan omistaa keramiikkataiteilija Teemu Luoto. Kuhmalahden Taidepappila. Kopio elokuussa 1979.

Kuvassa ovat isäni kirkkoherra Knut Fabian Saarenmaa (ent. Holmberg) (14.10.1862-7.6.1930) ja äitini Hanna Saarenmaa (o.s. Uotila) (2.10.1869-10.6.1945)

. Salme kertoo edelleen. "Lapsuuden kotini oli sellainen maalaispappila, jossa oli paljon kakaroita". Joulut olivat ihania, mutta vaatimattomia. 15 vuotta minua vanhempi sisareni, Toini, tuli aina jouluksi pappilaan Helsingistä mukanaan joululahjoja, kunnes meni itse naimisiin. Veljet kiusasivat välillä minua. Erkki-veljeni oli läheisin heistä. Kun hän kuoli 1967, itkin kokonaisen viikon.

1918-19 punaiset veivät isältäni hänelle tärkeän kantakirjatamman, jota isä kävi veljeni Paavon kanssa etsimässä. Pappilan torppari Snellmanin vaimolta kysyttiin, "missä niitä lahtareita on?" tähän tämä oli vastannut "Pappi on suurin lahtari." Tällöin punaiset vangitsivat isän ja samalla reissulla myös kansakoulunopettajan. Isä sairastui vakavasti ollessaan punaisten vankina, silloin äiti haki ja sai isän pois. Kansakoulunopettaja murhattiin.

Isäni oli punaisia vastaan. Kun näitä kuoli Hennalalaan, niin isä kirjoitti kirkonkirjoihin "Kuollut punatautiin" (eli kuoli vankileirillä nälkään, tauteihin tai tapettiin vankileirillä..) Oli suuri tyhmyys vangita sinne Hennalaan, eihän siellä ollut ruokaakaan. Eivät ymmärtäneet, mitä tekivät. Ei ymmärtänyt pappilan toinen torppari Hakamäkikään yhtään mitään, mistä oli punaisten taistelussa kysymys.

Lapsuuden kodin, Kuhmalahden pappilan vieraana Herman Liikanen

Kuhmalahdella kävi usein visiteeraamassa luonamme isäni Knutin eno, isoäidin veli, vapaustaistelija Herman Liikanen (1835-1926). Hän asui silloin pappilan alakerrassa, kulmahuoneessa. Hän köpitti kuistin rappusia, ojensin hänelle käden ja autoin ylös rappusia. Kun hän kävi pihan perällä - se kesti kauan - menihän sinne yksin. Lapsena kerrottiin huhua, että hänellä oli aatelisnainen - naisystävänä?? Herman-eno jutteli mielellään pappilassa käyneiden ihmisten kanssa. Kuhmalahdella hänet tunnettiin "vain enona". Enolla oli reidessä syvä, iso arpi. Hän ontui hieman.

Meillä oli kotona valokuva vuodelta 1914, jossa istun äidin sylissä yksi-vuotiaana. Kuvassa ovat isä ja isän Herman-eno sekä meidän koko perheemme. Nyt en tiedä, minne se on joutunut. Oli mukava kuva, jota olen etsinyt.

Eno oli viittä vaille ylioppilas, suoritti tiettävästi ylioppilastutkintoa yhdessä Aleksis Kiven kanssa ja reputti venäjänkielessä. Eno oli kiivas suomalaisuuden mies. Meille pappilaan tuli Uusi Suomi, eno kävi vuokraajamme Nummelan luona lukemassa Aamulehteä. "En mie välitä ulkomaan uutisia lukea (Uusi Suomi) !" Eno ei hyväksynyt Juhani Ahoa eikä Aleksis Kiveä. Hän oli näet Ahlqvistin ystävä ja luotti ystävänsä arvostelukykyyn. Aleksis Kivellä oli liian raakaa tekstiä. Veljeni Erkki oli eri mieltä enon kanssa, ja ripusti hänen sänkynsä yläpuolelle Juhani Ahon ja Aleksis Kiven valokuvat. Siihen eno sanoi "Minä revin ne!". Hän ei myöskään hyväksynyt peruna -sanaa. "Se on potaatti eikä peruna."

"Eno" Herman Liikanen

Kun isä, kirkkoherra Knut Fabian Saarenmaa sanoi enolle, että hän saa kunnian istua hänen vierellään, siihen eno vastasi "Olen minä istunut kuninkaankin vieressä!"

Eno oli puhelias, hyväntahtoinen ja antelias. Hänestä voi todella sanoa, että hän oli viehättävä persoonallisuus. Hän antoi osansa Turun suomalaisen yliopiston tukemiseksi - Vapaan kansan lahja Suomen tieteelle!. Hän auttoi myös Maria sisartaan, joka jäi leskeksi 34-vuotiaana viiden lapsen yksinhuoltajaksi. Eno ohjasi isäni, Knut Fabianin, sisarensa Marian nuorimman lapsen opintielle tukemalla Knut Fabianin koulutusta.. Hän tuki myös veljensä tyttären Huldan orvoksi jääneitä lapsia 100 mk:lla kuukaudessa. Antoi lainaksi rahaa myös Alarik Liikaselle, joka ei kuitenkaan maksanut koskaan velkaansa takaisin hyväntahtoiselle sedälleen. Hän lainasi myös mm. kuuluisalle kielentutkijalle Wilhelm Thomsenille, joka maksoi lainan takaisin vekselillä v. 1866. Eno auttoi ja sai myös muut auttamaan heikompiosaisia.

Herman Liikanen oli kuullut, että piispantarkastuksissa Uudenmaan suomalaisten lasten lukutaito oli kovin heikko. Siksi hän olikin sitä mieltä, että olisi edistettävä suomenkielisten koulujen perustamista. Herman Liikanen kuvaili usein Helsingin Suomalaisessa Klubissa hehkuvin värein suomalaisen kansanvalistuksen tarpeita ja sai siten avatuksi kukkaron nyörejä Suomalaisen Kansakoulun Ystäville, joka ensimmäisen kymmenvuotiskauden aikana ylläpiti 60 koulua, joissa kävi 1000 lasta opissa. (Saarenheimo 1976, 118, Virmavirta, 2001, 39.)

Helsingin suomalaisessa klubissa (1876-) olikin suuri joukko erinomaisia juttumiehiä, joista luutnantti Herman Liikanen oli Suomalaisen Klubin ensimmäinen kunniajäsen (1921) ja klubin tilintarkastajana hän oli peräti 25 vuotta (1892-1917). Myös kerrotaan: " jos Herman Liikasella sattui olemaan rahaa, hän antoi tarvitsevalle lainaa ilman kuittia ja kyselyitä.

Jos Otto ja Leena Liikasen pojista Kustaa Aadolf ja Herman olivat nuorena kovia puhumaan, sitä oli Herman vanhanakin. "Vanhemmilla päivillään Liikasen kertomishalu lienee käynyt ehkä monen klubilaisen hermoille, ja eräät vetäytyivätkin mielellään hänen seurastaan. Tällön hänellä oli tapana tarttua kumppaninsa takin nappiin, niin ettei siitä pinteestä hevin päässyt irtautumaan. Pelkkä vitsi varmaan on se, että kerran joku oli päässyt livahtamaan Liikasen otteesta leikkaamalla napin irti. Totta oli se, että Liikanen oli epätavallisen avoin, koruton mies, jolla oli hyvin originelleja mielipiteitä." (Saarenheimo 1976, 148-149.)

Eno oli ollut Kuhmalahdella kylässä jo 2 kk ennen halvaantumistaan kesällä 1924. Hän odotteli aina päiväkahvia, kova kahvinjuoja kun oli. Eno istui sohvan nurkassa vieressässäni ja yht'äkkiä lähti liikkeelle ja ehti ottaa pari askelta ja horjahti, auml;itini sai hänestätä kiinni ja kysyi "Mihin eno lähtee?". Hän halvaantui silloin, eikä enää päässyt sängystä. Äitini Hanna hoiti enoa. Talvisaikaan ei pappilan kaikkia huoneita lämmitetty, joten samassa huoneessa nukkui useita ihmisiä. Enokin nukkui samassa huoneessa kun äitini ja minäkin. Silloin saimme apuvoimia muualta. Apulaisemme Taavi ja Riika kylvettivät Hermania. Kotiapulaisestamme Annasta eno ei pitänyt"Annalla on niin raaka ääni"

.

Piispa Jaakko Gummeruskin kävi myös enoa tapaamassa käydessään Kuhmalahden pappilassa. Mukana oli muitakin pappeja.

Enolla ei ollut halvaantuneena kipuja ollenkaan - ei edes makuuhaavoja, vaikka halvaantuneena oli vuoteen omana lähes kaksi vuotta. Se oli sellaista hiljaista riutumista. Kun eno kuoli, en ollut paikalla, vaan koulussa Viipurissa. Äiti oli käymässä Tampereella. Tänä aikana eno oli saanut toisen infarktin ja kuoli yöllä.

Hänen arkkunsa pantiin rekeen, jonka ajajana oli vuokraajan poika Jalmari Nummela. Kun suojeluskunnan torvisoittokunta tuli lähdön hetkellä osoittamaan kunniaa enolle, ja töräytti torvilla, niin hevonen säikähti ja lähti heti laukkaan. Hyvä, ettei reki kaatunut. Enon arkku vietiin Oriveden asemalle, josta se tuotiin Helsinkiin.

Olin mukana enon 100-vuotismuistojuhlassa (1935). Gustaf Komppa ja muita suomalaisuuden miehiä oli puhujana. Suomalaisuuden Seura ilmeisesti maksoi enon haudan ikuisen hoidon . Myös sisareni Toinin tytär Leena Saarialho on käynyt enon haudalla istuttamassa sinne kevätkukkia.

Suvulla on vieläkin hallussaan enon tavaroita. Minulla on enon kultakello, jonka hän oli hankkinut ollessaan Garibaldin joukoissa ja lusikka, jonka hän sai 90-vuotispäivänään Tanskasta. Siinä oli silloin ollut kirje mukana, että lusikka pitäisi palauttaa Tanskaan enon kuoltua, mutta jonnekin vain se kirje on joutunut, palautusosoitteesta ei ole enää tietoa. Lusikan pesän pinnalla on teksti "Fra Kobenhavns Skytteforening 1925".

Veljeni Erkki otti pappilan vintiltä miekan, joka todenäköisesti on enon miekka ja jota säilytti työpaikallaan Hatanpään sairaalassa. Enon miekka on nyt hänen poikansa Klausin hallussa.

Hjalmar Liikasen pojantyttärellä on Herman Liikasen kirjoituspöytä, joka oli alkuaan J.V. Snellmanin, ja pojanpojalla on taas Herman Liikasen nahkainen sikarikotelo.

Muita pappilan vieraita

Muistan lapsuudestani Alarik Liikasen, sen huijarin. Niin, meillä kävi pappilassa myös uniformuun pukeutunut Alarik Liikanen (1888-1949), jonka velan isä takasi ja joutui sitten maksamaan Alarikin velat. Sen jälkeen ei Alarik meillä käynyt. Hänen vaimonsa Kaisa tuli kerran, ja minua pyydettiin, että menisin tervehtimään häntä, mutta en mennyt, koska olin kuullut että Kaisa oli ryssä. (Alarik oli mennyt naimisiin 04.10. 1918 Pietarissa Venäjän kansalaisen Kaisa o.s. Alxejeffin kanssa.)

Isän serkun, Olli Herman Johannes Liikasen ( 1889-) luona kävin äitini kanssa Museokadulla 1930-luvulla. N. 10-11 -vuotias Urho, Ollin poika oli lihava lapsi. Samoin muistan Eino Kähärän, pikkuserkkuni - isän serkun Editin poika. Hän oli silloin RUK:ssa ja vei minut elokuviin 1930-luvulla.

Kuvassa vasemmalta oikealle Pekka Saarenmaa, Salme Strandman (o.s. Saarenmaa) ja Antti Saarenmaa. Antti ja Pekka Saarenmaa ovat Salmen Strandmanin veljen Paavo Saarenmaan (1900-1966) poikia.

Lähteet:

Jarmo Paikkala 2003. Kirkonkirjojen kertomaa Ristiinan Liikasista 1700- ja 1800-luvuilta. Painattamaton lähde.

Salme Strandmanin (o.s. Saarenmaa) haastattelu Antti Saarenmaan luona Munkkivuoressa (Helsingissä 13.12.2002.Läsnä olivat myös Pekka ja Antti Saarenmaa.

Saarenheimo, Eero 1976. Suomalaisuutta rakentamassa. Helsingin Suomalainen Klubi 1876-1976. Helsinki: Suomalainen Klubi.

Virmavirta, Jarmo 2001. Pojat suomalaisella klubilla. Helsinki: Otava

Paluu Ristiinan Liikasiin

Paluu sukuseuran pääsivulle

Päivitetty 14.04.2003 (PL)