Ristiinan Liikasten sukujohto

Ristiinan Liikasten esi-isät


Olavinlinna perustettiin vuonna 1475. Vaikka se tehtiin pystymetsään, niin asumattomaan maahan sitä ei silti tehty, vaan siellä savossa oli asukkaita jo ennen linnan rakentamistakin. Linnan rakentamiseen saapui väkeä eri suunnista valtakuntaa. Kustaa Fincke rupesi antamaan kiinnekirjoja maahan (anekkeja) halukkaille savolaisille. Näissä kirjoissa näkyy vain yhden tai kahden isännän nimi, jotka edustavat laajaa sukukuntaa. Tähän saattoi kuulua useita kymmeniä aikuisia sekä perheellisiä että perheettömiä "työmiehiä", kirvesmiehiä, kaskenkaatajia, ehkäpä kolmen sukupolven ajalta sukulaisia. Siellä oli veljiä ja veljenpoikia ja ehkä kolmannen polven serkkujakin kukin suurperheineen noilla laajoilla alueilla metsästämässä, kalastamassa, kaskenkaadossa ja pellonraivauksessa. Anekin oikeuttamat maat olivat kaikkine oikeuksineen lähempänä tuhatta hehtaaria "siitä järvestä etelään ja länteen" - ei siis mitään pikkutiloja. (Kekki 1987.)

Savon entisiä asukkaita (Rytkönen 1912,7)

"Eteenpäin elävän mieli" näin saattoivat ajatella savolaiset esivanhempamme. Missä asutus on alkanut, mikä koti ensiksi kohentunut, siitä on säilynyt ainoastaan taruntapaisia perimätietoja. Varmaa kuitenkin on, että ensimmäisenä aseena savolaisilla esivanhemmilla on ollut elämän taistelussa jousi sekä nuoli, sittemmin kuokka, aura, kirves ja metsästyspuukko. Elinkeinona tiedetään olleen metsästyksen, kalastuksen, karjanhoidon ja maanviljelyn. Eteenpäin siis pyrittiin silloinkin, "kun sota laaksoissamme soi ja halla nälän tuskan toi." Eteenpäin; se on ollut heidän jälkeläistensäkin ajatus. Eteenpäin se on aikalaistemmekin tunnussana ollut. (Rytkönen 1912, 7-8.)

Savon Liikasten esi-isät, jotka 1500-luvulla tulivat Savoa asuttamaan, olivat karjalaisperäisiä henkilöitä - mahdollisesti he juuri olivat lähteneet noista Karjalan Liikasten kylistä ehkä toiset jo 1400-luvun puolella.

Savolaiset käyttivät jo vanhastaan sukunimiä. Vuonna 1561 Ristiinassa esiintyi 94 eri sukunimeä ja samat suvut olivat esiintyneet täällä 20 vuotta aikaisemminkin. 1540-luvulla Liikasiakin oli näin ollen talojen isäntinä jo kolme. (Wirilander 1989, 60-61.) Ristiinan Liikasten talo oli puolikas Liikasen kylää 1600-luvun lopulla.Koska laki kielsi jakamasta taloa, ja Liikasellakin oli elinvoimaisia poikia perheineen useita kappaleita, siitä vain yksi sai talon, yksi jouti sotilaaksi ja joku meni vävyksikin ja loput saivat torppia Liikasen maista 1700-luvun alkupuoliskolla. (Kekki 1987.)

Isoviha (1713-1721) vaikutti talonpoikaistalojen omistussuhteisiin. Verojen maksamatta jättäminen muutti talot kruununtiloiksi. Maanviljelijöillä oli näihin käyttöoikeus. Kruununtiloja olivat myös ne tilat, mistä aateliset olivat joutuneet luopumaan reduktiossa 1600-luvun lopussa. Isonvihan jälkeen ruvettiin kruununtiloja myymään perintötiloiksi.

Pietari Brahen Suur-Savossa olevan läänityksen myötä (12.5.1645) ristiinalaisista tuli läänin herrojen alustalaisia. Talonpojille tarjoutui mahdollisuus toimia kartanon torppareina, mikä takasi paremman toimeentulon turvan kuin asema itsenäisenä, mutta kohtuuttoman verotaakan painamana talonpoikana. (Wirilander 1989, 57-58.)

Ristiinan Liikasten esi-isät tulevat Pellosniemelle eli Ristiinaan, Pellosniemen neljänneskuntaan

.

1500-1700 luvuilla Ristiinan Liikasten esi-isät olivat aluksi talollisia, lampuoteja, torppareita, ja heidän lapsensa jopa renkiä ja piikoja. 1700-1800 luvuilla haudankaivajana Liikasia oli useita peräkkäisiä sukupolvia 140 vuoden ajan. 1800-luvun puolessa välin Ristiinasta ei ehkä löytynyt enää elantoa koko väestölle, siitä syystä monien Ristiinan Liikastenkin jälkeläiset lähtivät maailmalle (sotilas)virkatalojen vuokraajiksi, kestikievarien pitäjiksi, talollisten emänniksi, kauppiaiksi, seurakunnan työntekijöiksi, kappalaisiksi, sotilaiksi, pehtoreiksi, palomieheksi, virkamiehiksi (posti- ja poliisilaitos) ja opettajiksi (koululaitos).

Ristiinan pitäjän synty liittyy erottamattomasti kreivi Pietari Brahen nimeen. Vuonna 1640 Ruotsin hallitus myönsi Pietari Brahelle 272 1/12 veromarkan suuruisen läänityksen Suur-Savon kihlakunnan alueelta Pellosniemen pitäjästä. Pietari Brahen saama lahjoituskirja sisältää 142 talollisen nimen ilman kylämerkintää. Vuoden 1643 maakirja sisältää ensimmäisenä Pyrhölän kylän kreivi Pietari Brahen säterinä ja kylän entiset talolliset torppareina. Maakirja sisältää myös sukunimiä. Näistä Liikanen ja Pyrhönen viittaavat kylien nimeen Liikala ja Pyrhölä, jotka kumpikin tarkoittavat nykyistä kirkonkylää. Pietari Brahen läänityksestä reduktiomaakirja (1652 ja 1658) kertoo, että tilat muuttuvat ostotilojen luontoisiksi. Liikalan kaksi taloa, joista toinen kuului kappalaiselle, kuuluivat reduktiomaakirjan mukaan itsenäistyneen Ristiinan kyliin. (Ristiina 1649-1949, 11,15.)

Ennen isonvihan kärsimyksiä nälkävuosien (1695-1697) aikana vuoden 1697 alkupuoliskolla kuoli neljäs osa Suomen väestöstä. Liikalan kylä oli vuoden 1698 verojen rästiluettelon mukaan veronmaksukyvytön. Ts. kummatkin talot olivat autiota. Autius ei merkinnyt talon täydellistä kylmille jättämistä, vaan usein kyvyttömyyttä maksaa veroja. Tänä aikana Ristiinassa talojen isännistä 91 ilmoitetaan kuolleen, 83 on merkitty poissaoleviksi ja viiden sanotaan kuljeskelevan kerjäämässä. 179 taloa 260:stä oli vailla isäntää, koska isäntä oli joko kuollut, lähtenyt muille seuduille tai kierteli omassa pitäjässä kerjäläisenä. Poissaolevien joukossa oli myös kappalainen Mathias Lumbergius Liikalasta. ( Ristiina 1649-1949, 74-76, 79-80.)

Myös kirkon tulot vähenivät näinä aikoina Ristiinassa. Kirkon rahastoon ei merkitty ollenkaan tuloina multarahoja vuonna 1697. Kuolleisuus oli niin suuri ja hautauksia niin paljon, ettei kukaan voinut ajatella verotusta sen yhteydessä. (Ristiina 1649-1949, 81.)

Ihmisten elämää rasittivat myös kaksi yleistä nälkäaikaa, ensimmäinen oli vv. 1695-1697, toinen edellistä suurempi oli 1867-68. Katovuosien aikana ihmisiä kuoli Ristiinassakin nälkään, jälkimmäisen nälkäajan aikana yli 100 ihmistä..

Ristiinan kantatalot

Ristiinan vanhat maakirja- eli kantatalot sisältyivät jo vuoden 1541 Savon ensimmäiseen maakirjaan, johon oli merkitty anektit eli kiinnekirjat ko. kantataloon pysyvine maaveroineen. Nämä tiedot koottiin myöhemmin vuoden 1561 maatarkastuskirjaan. Jo tällöin tiluskokonaisuus saattoi olla useamman kuin yhden isännän omistuksessa. Kantatalo, jonka isännän nimi oli Liikanen, kuului Liikalan kylään. Aluksi vuosina 1664-1845 Liikalaan kuului kaksi kantataloa (Emola ja Juuritaival), mutta myöhemmin 1850-luvulta lähtien lähtien siihen sijoitettiin kaikkiaan viisi kantataloa (Emola, Juuritaival, Brahelinna, Rikantila, Tukiala). (Wirilander 1989, 253, 385-387.)

Emola. Liikala nro 1 (Emola): 3/8 vanhaa ja 1/4 uutta manttaalia. 181,39 ha. Isojako päättyi 1842.

Liikala nro 1 (Emola) ja Liikala nro 2 (Juuritaival) syntyivät Pekka, Paavo ja Olli (Antin poika) Liikasen 1561 omistamasta anekista. Vuonna 1562 Pellosniemellä, joka käsitti ennen nykyisen Ristiinan alueen, oli Pirisen mukaan kolme (3) Liikasen perikuntaa ja v. 1614 edelleen kaksi (2) perikuntaa. Talot sijaitsivat Juuritaival-nimisellä maakappaleella (ak 83, jk 166).

Kristofferin maalain (1442) mukaan käräjien päätökset toimeenpanivat nimismiehet, jotka ainakin periaatteessa olivat lähtöisin Riistiinan taloinpoikien omasta joukosta. Ainoat ristiinilaiset nimismiehet olivat 1620-luvulla Yöveden kymmeneskunnasta myöhemmin Liikalan kylän alueella asunut Antti Liikanen ja 1640-luvulla Yövedeltä kotoisin ollut ratsutalollinen Pekka Wester. (Wirilander 1989, 51.)

Vuoden 1649 käräjillä päätettiin, että Liikalan kylän talollinen Antti Liikanen toimisi kestikievarina Ristiinan halki Viipuriin johtavalla kyytilinjalla.(Wirilander 1989, 340.)

Mikko Antin poika Liikasen vaimo isännöi Liikalan taloa vuodesta 1676 lähtien. Lieneekö Mikko sairas, kun Liikalan talo on vaimon nimissä. Vuonna 1690 Liikalan talossa on isäntänä Pekka Antin poika vaimoineen ja lisäksi talossa on veli Mikon leski. Vuonna 1694 Liikalan talossa on isäntänä Mikko Liikasen leski ja ja poika Antti ilman vaimoa. (Kekki 1987.)

Henkikirjan mukaan vuonna 1697 Liikalan taloa isännöi edelleen Mikko Liikasen leski. Talossa asuivat silloin myös Antti Mikon poika vaimoineen sekä veli Pekka. Vuonna 1699 oli jo Liikalassa isäntänä Antti Liikanen. Liikalan kylään kuului kaksi taloa, joista toisessa asuivat Liikaset. Vuonna 1712 toisessa Liikalan talossa asui lukkari Johan Savander vanhempi, Ristiinan kolmannen kirkkoherran, Mikael Savanderin poika . Vuosina 1695, 1712 ja 1723 Liikalan kylän kahdesta talosta toinen oli edelleen verotila, ja toinen kruunun tila.

Kruununtiloja alettiin lunastaa takaisin perintötiloiksi vuonna 1723. Tämä mahdollisuus tarjottiin kaikille halukkaille. Maksuksi olisi tarvittu kuuden, myöhemmin kolmen vuoden veroja vastaava rahamäärä sekä toimituskulut, mikä useimmille oli liian paljon. Ensimmäinen perinnöksiosto tapahtui vasta 1761, jolloin nimismies Johan Paulius lunasti 36 hopeataalerilla itselleen perintötilaksi Juho Liikaselle kuuluneen Liikalan kylän Emolan talon (Liikala nro 1). Kaupan jälkeen Juho Liikanen kuoli v. 1761.

Juuritaival . Liikala nro 2 (Juuritaival): 3/8 vanhaa ja 1/4 uutta manttaalia. 170,44 ha. Isojako päättyi 1842.

Juuritaival oli jo 1664 kappalaisen Mikael Savanderin omistuksessa. Jakob ja Fredrik Savander lunastivat Juuritaipaleen perintötilaksi vuonna 1830.

Brahelinna.Liikala nro 3 Brahelinna (ennen vuotta 1855 Pyrhölä n:o 1) Säterikartano, everstin virkatalo.Virkatalokausi päättyi 1810.

2 1/2 vanhaa ja 7/8 uutta mattaalia. 808,89 ha. Isojako päättyi 1836.

Brahelinna oli alkuaan Pietari Brahen savolaisläänityksen hallintokeskus ja säterikartano. Vanhinta vuonna 1643 valmistunutta rakennusta kutsuttiin Pyrhöläksi. Vuoden 1648 henkikirjan mukaan Pellosniemen pitäjän Pyrhölän kylässä, joka oli valtakunnan drotsin korkeasti jalosukuisen kreivi Peder Brahen rälssimaata ja kuului Brahelinnan säteriin, asui tuolloin kaksi Liikasen perhekuntaa, nimittäin Antti ja Risto Liikanen päämiehinä.

Linnanniemen harjalle rakennettua uutta hallintorakennusta alettiin rakentaa 1646 ja se valmistui 1656 ja sai nimen Brahelinna. Pietari Brahen kuoltua 1680 läänitys siirtyi hänen veljenpojalleen Nils Brahelle. Läänityskauden päättyessä 1688 Brahelinnasta tuli everstin puustelli.

Brahelinnan asuinrakennus tuhoutui ison vihan aikana. Uusi Brahelinna valmistui kirkon vierelle 1739. Tässä rakennuksessa toimi 1777-80 Sprengtportenin perustama Suomen ensimmäinen sotakoulu. 1799 rakennusta siirrettiin jonkin verran itäänpäin, sen nykyiselle paikalla. Virkatalokausi päättyi 1810, minkä jälkeen se annettiin vuokralle.

Rikantila.Liikala nro 4 Rikantila (vuoteen 1855 Rikantila nro 1 Kelkka, vuodesta 1897 nimenä Peltola). Ratsutila

1 1/4 vanhaa ja 1 uutta manttaalia. 968,15 ha. Isojako päättyi 1836.

Rikantila on vanha perintötila. Tämä ratsutila oli yleensä lampuodin (kokotilan vuokraajan) hoidossa. 1800-luvun alussa Rikantilan omistajaksi tuli Lavikan suku.

Tukiala. Liikala nro 5 (ennen vuotta 1855 Tukialanlahti nro 1) Kirkkoherran virkatalo

1 vanhaa ja 5/8 manttaalia. 692,70 ha. Isojako päättyi 1836.

Tukiala syntyi Tukiaisten suvun 1561 omistamasta anekista. Pietari Brahe luovutti sen kirkkoherran virkataloksi. Tukiala sijaitsi kirkolta 1/4 peninkulman päässä Liikalan kylän itäosassa Vitiäisen järven rannalla. Laki velvoitti seurakuntalaiset laittamaan papilleen seitsemän ns. laillista huonetta (tupa, paistinhuone, lato, vilja-aitta, ruoka-aitta, kaksikerroksinen aitta eli luhti, navetta). Peruskorjaukset kuuluivat kyläläisille. 1690-luvulla Tukialaan kuului jo kymmenkunta eri rakennusta. (Wirilander 1989, 266-267.)

Brahelinnan torpat

Ainoastaan säätyläistilojen (kartanoiden), pappiloiden, sotilas- ja virkatalojen tiloille sai perustaa torppia ennen 1700-luvun puoli väliä ja vuodesta 1697 lähtien myös ratsutilojen maille. Kartanotorppien rinnalle syntyi uusi torpparikunta, kun tavalliset talonpoikaistalot saivat oikeuden perustaa torppia. Nimensä torpat saivat asukkaidensa ja joskus myös sijaintipaikkansa mukaan.(Wirilander 1989,111-112.)

Brahelinan vanhalla virkatalolla oli lukuisia torppia, jotka päivätöiden avulla auttoivat talon maanviljelystä. Brahelinnassa oli Pokantorppa, Yökallion torppa, Linnantorppa, Ponnantorppa, Korhosentorppa, Huumontorppa, Hirnintorppa, Kissalammintorppa ja 1800-luvun puolivälissä Kuikonpellontorppa. (Wirilander 1989, 111.)

Torppien vuokraajat vaihtuivat usein huolimatta siitä, että torpparit olivat tehneet uupumatta raivaustyötänsä samalla kuin olivat täyttäneet velvollisuutensa virkataloa kohtaan. Torppain hoito kärsi raskaista päivätöistä. Itsenäisyyden aikana voisaatavat ja kehruuvelvollisuus jäivät kuin itsestään pois. Tuskinpa työrenkiäkään taloon enää tuli. Ns. possakkapäivät sentään suoritettiin. Torppareiden osuus on Suomen historiassa ollut suuri. (Ristiina 1649-1949, 265, 272)

Linnamäen torppa. Torpassa asui 1700-luvun alussa kappalainen. Vuosisadan lopussa torpassa asui haudankaivaja Juho Liikanen (s. 1736). (Emt. 265.)

Ponnan torppa. 1750-luvulla Ponnan torpassa asui useita Liikasia. Niistä vanhin lienee haudankaivaja Kaarlo (Carl) Liikanen (1712-). Hänen jälkeensä Ponnassa asuivat peräkkäin Mikko ja Matti Liikanen, isä (1712-) ja poika (1745). Mikko otti Ponnan torppaan asumaan vielä veljensä Jaakon (1702-1746) orvoiksi jääneet lapset:Juhon (1736-), Marian (1739-) ja Margarethan (1742-). Juho oli sedällään Mikolla renkinä Ponnan torpassa naimisiin mennessään. Myöhemmin Juho toimi haudankaivajana ja torpparina/ lampuotina Pyrhölässä eli Brahelinnassa.

Haudankaivaja Juho (s. 1736-) Liikasen poika: haudankaivaja hänkin, Kaappo (Gabriel) Liikanen (1775-1835) toimi vuorostaan Ponnan torpassa torpparina. Hänen tyttärensä Anna Loviisa (1803-1868) meni naimisiin talollisen Antti Sinkon (1806-1870) kanssa.

Antti Sinkko oli yksi kahdestatoista ristiinalaisesta talonpojasta, jotka valittiin avustamaan maanmittari Henrik John Ehnbergiä isonjaon suorittamisessa. Hän toimi myös talonpoikien edustajana ja valtiopäivämiehenä Helsingissä 1863-64). Antti Sinkon kerrotaan "katselleen ja arvostelleen asioita siltä ahtaalta ja rajoitetulta näkökannalta, mikä siihen aikaan suurelle osalle talonpoikaisvöestöä oli ominaista. Ristiinalaisten käsitys Antti Sinkosta tosin oli ettei hän mietteittensä suhteen ollut mikään wanhoissa riippuja waan päinwastoin mieluisasti seurasi ajan rieteitä". Valtiopäivillä Sinkko joka tapauksessa vastusti ehdotusta säätyjen kutsumisesta koolle joka kolmas vuosi, koska uskoi näin tiheään pidettävien valtiopäivien käyvän "maalle liian rasittaviksi". Säästäväisyyssyistä hän vastusti myös kansakoulujen perustamista. Toimitusvaliokunnan työssä Antti Sinkko oli mukana. (Wirilander 1989, 161.)

Ristiinan seurakunnan tilien tarkastaminen ja hyväksyminen kuuluivat entisaikoina pitäjänkokoukselle, mutta käytännön varainhoitoa varten seurakunnissa oli kaksi erikoismiestä, kirkkoväärti eli kirkonisäntä ja viinihollari eli viininhoitaja. Antti Sinkko oli Ristiinan kirkkoväärtinä vuodesta 1863 aina kuolemaansa vuoteen 1870 saakka. (Wirilander 1989, 287.)

Haudankaivaja Kaappo (Gabriel) Liikasen vävy talollinen Antti Sinkko oli aikanaan mahtava vaikuttaja myös siitä syystä, että hän toimi myös kirkon kuudennusmiehenä eli sexmannina yhdessä Matti Sinkon kanssa. Kuudennusmiesten tehtävänä oli kirkkokuriin liittyvien asioiden hoito. He huolehtivat, että sapatin rikkojat saivat rangaistuksensa, suorittivat viinan takavarikointeja, tarkkailivat irtolaisia ja koettivat estää joutilasta väkeä asettumasta pitäjään. Kuudennusmiehet olivat kirkkoväärtin ja kappalaisen ohella jäseninä kirkkoherran johtamassa, pitäjänkokousta suppeammassa päättävässä elimessä, kirkkoneuvostossa. Kirkkoneuvosto antoi ohjeita, piti puhutteluita sekä langetti jalkapuu ym. tuomioita kirkkokuria rikkoneille. Epäselvät kuolemantapauksetkin käsiteltiin Ristiinassa ensin kirkkoneuvostossa ja vasta sitten käräjillä tai muissa maallisissa oikeusasteissa. Kuudennusmiehet perivät myös maksamatta jääneitä laskuja. Kuudennusmiesten virat hävisivät 1860-luvulla vanhan pitäjäjärjestelmän laukkautumisen yhteydessä. Kirkkoneuvosto jatkoi toimintaansa puhtaasti seurakunnallisia asioita hoitavana elimenä (Wirilander 1989, 288-290.)

1820-luvulla Ponnan torppaa hallitsi haudankaivaja Kaappo (Gabriel) Liikasen (1779-1835) jälkeen hänen poikansa haudankaivaja Otto Vilhelm Liikanen (1801-1883), joka teki kontrahtin vasta vuonna 1864. Hän oli jo niin vanha mies, että hänen poikansa otetaan samalla torppariksi. Tämä poika jatkoi viljelystä Ponnan multaisilla mailla. Liikanen lupaa tehdä yhden työpäivän viikossa, antaa kaksi tynnyriä ruista ja saman verran ohraa sekä puoli tynnyriä kauraa. Karjan laitumen korvauksena oli yksi leivistä voita. Lisäksi oli tehtävä yksi kaupunki matka. Ehdot olivat melko ankarat, varsinkin kun rakennukset alkoivat kovin rapistua.

Otto Vilhelm Liikasen puoliso Hedda (Leena) Hemmelin (Hänninen)(1800- ) oli taitava käsityöihminen ja hoiti Ponnan taloutta vanhuuden päiviinsä asti. Hedda oli syntyi Kangasniemen pitäjän Kähkölän kylän talonumerolla 1 palveluskuntaan kuuluneen Valpuri Hännisen (Walborg Hännin) a.u. lapsena. Hänet oli Suomen Talouseuran varoin koulutettu käsityönopettajattareksi (kudontataidon opettajatar - lärärinnan för väfnad och spinneri) Hän osasi neuvoa nuorempia. Brahelinnan tarmokas emäntä Katariina (o.s. Hujanen) sai oppia Hedda Liikaselta käsitöissä ja kankaankudonnassa. (emt. 260, 267.)

Ponna sai puunsa Karsikosta, v. 1873 tuotiinkin hirsiä rappeutuvien rakennusten korjaamiseksi. Otto ja Hedda Liikasen pojista Kustaa Adolf ja Herman olivat hyvin puheliaita miehiä. Kun he kesäisenä iltana sattuivat esim. Brahelinnaan, niin he istuivat eri rappusilla kertoen loputtomiin tarinoita omille kuulijoilleen. Hauskaa kuului olleen. Herman oli eri mieltä tätinsä Anna Loviisan aviopuolison Antti Sinkon kanssa kansakoulu-kysymyksessä, jota Antti Sinkko oli vastustanut valtiopäivillä ja jonka puolesta Herman intomielisesti pyrki toimimaan mm. Suomalaisen kansakoulun Ystävät ry:ssä.

1870-luvulla Ponna muuttui virkatalon muonamiesten asunnoksi. Sen viljelykset liitettiin talon peltoihin ja vain pieni puutarhamaa jäi asumuksen ympärille. Tämä lienee syynä siihen, että Otto ja Hedda Liikasen kaikki lapset muuttivat Ristiinasta pois. (emt. 267.)

Kuikonpellon torppa. Vuodesta 1893 tulee Kuikonpellon torpan vuokraajaksi Samuel (Samuli) ja Emil (Eeemeli) Liikanen, isä (1844-1919) ja poika (1872-1945). Liikasten aikana laajenivat viljelykset ja torpasta muodostui hyvin hoidettu itsenäinen talo. Molemmat Liikaset olivat sangen uutteria isäntiä, joilla oli apunaan tarmokasta emäntäväkeä. Emil Liikasen tyttärien Tyynen (1915- ) ja Vienon (1917 - ) työosuus oli sitäkin painavampi, kun talvisota vei kaksi toivorikasta poikaa Väinö Emilin (1911-1940) ja Viljo Olavin (1912-1939). Sodan uhri saattoi Emil Liikasen pään harmaaksi ja mursi hänen työtarmonsa. Emilin perilliset hoitivat taloa v. 1949 edelleen hyvällä menestyksellä ja esi-isäin työtä arvossa pitäen. Kuikonpelto kukoisti (emt.268-269.).

Kissalammen torppa on virkatalon vanhimpia torppia. 1820-luvulla Kissalammen torppaa viljeli Maunu Liikanen ja hänen jälkeensä K. Liikanen. V. 1859 torpan rakennukset siirrettiin Kuomion järven rannalla sijainneeseen uuteen Pokkaan. (emt. 270, 271.)

Liikaset Ristiinan haudankaivajina

Varhaisimpina aikoina hautausmaahan haudattiin ainoastaan seurakunnan köyhät, jota vastoin arvohenkilöt saivat hautansa joko itse kirkkoon, sen lattian alle, tai kirkon läheisyydessä oleviin hautakammioihin. Kirkkoon hautaaminen kiellettiin v. 1822 annetulla asetuksella ja niin hautausmaa tuli kaikkien vainajien hautauspaikaksi.

Vuonna 1666 annettujen ohjeiden mukaan suntio/unilukkari/kirkonvartija herättelee nukkuvia, taltuttaa vastahakoisia ja toimii lukkarin poissaollessa tämän sijaisena. Jumalaapelkääväiset ja hurskaat antakoot hänelle jotain vuosittain ja voidaanpa hänelle jakaa lisäksi jotain seurakunnan ylimääräisistä tuloista. (Wirilander 1989, 287-288.)

Vuodesta 1710 lähtien haudankaivajan tehtävät yhdistettiin suntion virkaan. Vuodesta 1739 lähtien virka meni "perintönä" Liikaselta toiselle, ollen Liikasten hallussa noin 140 vuotta. Tätä virkaa hoitivat Kaarlo (Carl) Antin poika Liikanen (1712- ), Antti Liikanen (s. 1723- ), torppari Juho (Johan) Jaakon poika Liikanen (1736- ), torppari Kaappo (Gabriel) Juhon poika Liikanen (1775-1835) ja torppari Otto Vilhelm Gabrielin poika Liikanen (1801-1883) . Näin siis viisi peräkkäistä sukupolvea Liikasia tuli hoitaneeksi seurakunnan haudankaivajan/suntion tehtäviä. Kaikki Otto Vilhelm Liikasen lapset muuttivat pois Ristiinasta: vanhin poika Kustaa Adolf (s. 30.03.1830) Jaalaan, Maria Kustaava (s. 22.06.1832) Iittiin, Herman (s. 13.05.1835) Helsinkiin, ja kolme nuorinta lasta Otto (s. 08.10.1837), Kaarlo (s. 09.05.1841) ja Iita (s.19.12.1844) Hirvensalmelle. (Wirilander1989, 288.)

Vuodesta 1886 lähtien seurakunta palkkasi kellonsoittajia, joiden tehtäviä Samuel (1884-1919 ) ja Emil (1872-1945) Liikanen hoitivat aikoinaan.

Hautausmenoihin saattoi liittyä kummallisia tapoja. Suomettaressa 3/9 1883 eräs Ristiinassa kesämatkoilla ollut kertoo vanhoista hautajaistavoista seuraavaa: "Kulkiessani kirkkotietä näin tienvieressä olevassa männyssä pienen, mustan, nauloilla kiinnitettyn ristin, jonka kantaan oli piirretty vuosiluku ja jonkun nimen alkukirjaimet. Kysyin mitä se merkitsee. Sanottiin, että se oli karsikko. Ristiinassa on tapana ruumista hautaan vietäessä seisahtua tielle, lyödä puuhun sellainen risti, johon on piirretty vainajan nimikirjaimet ja kuolinvuosi ja samalla otetaan pieni naukku. Haudalta tullessa seisotaan taas samalla kohtaa ja ryypätään. Ristin asemesta karsitaan joskus männyn keskioksat pois, ylä- ja alapuolelle oksat jätetään ja tehdään samat temput." (Ristiina 1649-1949, 217.)

Lähteet

Kekki, Brita 1987. Tehdyn sukututkimuksen selostus. Painattamaton lähde.

Pirinen, Kauko 1982. Savon historia II:1 - Rajamaakunta asutusliikkeen aikakautena 1534-1617. Pieksämäki.

Ristiina 1649-1949. 1949. Mikkeli: Ristiinan seurakunta ja kunta.

Rytkönen 1912. Murtotietoja Mikkelistä. Mikkeli: Suur-Savon kirjapaino.

Wirilander, Hannele 1989. Ristiinan historia I. Esihistoriasta vuoteen 1865. Pieksämäki: Ristiinan kunta.



Ristiinan Liikasten elämäntarinoita

Haudankaivaja Otto Vilhelm Liikasen lapset muuttavat Ristiinasta

Herman Liikanen (1835-1926)

Kustaa Adolf Liikanen (1830-1887)

Otto Liikanen (1837-1917)

Kaarlo ja Ilma Liikanen kauppias ja maanviljelijä Kaarlo (1841-1911) ja Mikkelin kestikievarin pitäjä Ilma (1858-1923)

Ristiinasta muuttaneiden Liikasten jälkeläisiä

Hulda Vesterinen ja Lempi Vähälä, äiti (1873-1920) ja tytär (1898-1977)

Hilja Vainio (1900-1988)

Eino Herman Liikanen (1907-1980

Erkki Saarenmaa (1909-1967)

Mirjam Piira (1913-1994)

Salme Strandman (1913 - )

Anna-Liisa Liikanen (1917 - )

Sirkka Salmi (1922 - )

Helsinkiin muuttaneiden Ristiinan Liikasten jälkipolvia

Hilkka ja Satu Nikola, äiti (1934- ) ja tytär (1971- )

Helena Allahwerdi (1938- )

Pirkko Liikanen (1938 - )

Sirkka Laakkonen (1945- )ja näyttely 2003

Paluu Liikasten sukuhaarat -sivulle

Paluu sukuseuran etusivulle

Päivitetty 25.12.2002 (PL)