Vapaustaistelija Herman Liikasen jalanjäljissä

 

Helena Allahwerdin (o.s. Liikanen) esitelmä Liikasten sukuseuran tapaamisessa Ristiinassa 21.7.1995 . Tekstiä korjattu 4.7.2016.

Kuva vasemmalla: Nuoren Herman Liikasen patsas Giuseppe Garibaldin puistossa Roomassa, Italiassa

Valokuva Herman Liikasesta vanhana

Jo pienestä pitäen olin kuullut tarinoita vapaustaistelija Herman Liikasesta, joka vanhoilla päivillään asui isovanhempieni Otto Hjalmar (1875-1957) ja Hilda (1878-1954) Liikasen luona Huvilakatu.9:ssä Helsingin Kaivopuistossa.

Kirjeessään veljensä pojalle Jalmarille joka on isoisäni, Herman Liikanen kirjoittaa Hirvensalmella juuri itsenäistyneessä Suomessa 17.4. 1919 näin:

" Hyvä Jalmari,

Kevät alkaa jo täälläkin ja on kelirikko niin, ettei pääse mihinkään liikkumaan. ... Kysyn nyt miten te siellä olette toimeen tulleet? Vieläkö Tyyne (tätini) on entisessä kauppa-apulaistoimessa Oletan että te kaikki olette olleet terveenä.

Olisi hyvä jos voisitte paketissa lähettää ne paidat, jotka jätin pesua varten vaimollesi. Paidoista sekä muista vaatteista on minulla suuri puute. Kaikki olisi saatava uudelleen. Vanhat ovat räpäleinä.

Mikä lienee syynä siihen että Alarik (Hermanin veljenpoika, Suomenlinnan komendantti?) ei enää kirjoita minulle. Kirjoitin hänelle tämän kuun 1. päivänä, mutta en saanut vastausta

Kysy häneltä telefoonin kautta miksi hän ei kirjoita vastaukseksi.

Kysyin kykeniskö hän minulle hiukan suorittamaan takaisin, kun annoin hänelle vaatetusrahani. Oli asia miten tahansa olisi hänen minulle vastattava. Ehkä ensi toukokuussa pistäydyn Helsingissä ja tulen teille kortteeriin. Ikäväksi käy oloni täälläkin. Olen kuin vanki kopissa On mahdoton liikkua missään. Ruoka-aineesta on täällä ajoittain puute. Puolet siemenviljasta on pitänyt jättää elintarvikelautakunnalle; loput tulee syödyksi ennen uusia. Kamalat ajat täällakin. Tuo kurjuus vaikuttaa hermoihin.

Ehkä joskus voisit kirjoittaa minulle oloista siellä. Jos minulle olisi postista tullut vakuutettu eli muita kirjeitä voipi lähettää ne Hietaseen.

Terveisiä teille jokaiselle lähettää

setäsi Herman Liikanen "

Kirjettä kirjoittaessaan Herman Liikanen oli kahdeksankymmentäneljä vuotta vanha. Tämän kirjeen perusteella voimme kuvitella, millaiset olivat ne olosuhteet, jolloin se kirjoitettiin. Maassa oli pulaa ruuasta ja vaatteista. Kelirikon aikaan ei päässyt liikkumaan. Hevoskyyti ja rautatie olivat tärkeät liikenneyhteydet. Posti kulki hyvin, sähkösanomia lähetettiin ja vastaanotettiin. Puhelin toimi kaupungeissa. Itse Herman Liikasella oli puutetta vaatteista ja rahasta. Eläkkeen on täytynyt olla riittämätön jokapäiväiseen elantoon. Hän oli lainannut rahaa sukulaiselleen Alarikille, muttei saanut sitä takaisin.

Hietaseen Herman sai luutnantti Liikaselle osoitetun sähkösanoman, joka oli päivätty 6.4.1918 Päämajassa. Siinä hänelle ilmoitettiin, että Suomen armeijan ensimmäinen suuri voitto on saavutettu. Tampereen punainen varusväki on antautunut.

Herman Liikanen oli valkoisten puolella. Hän edusti kaupunkilaista virkamieskuntaa, hypoteekkiyhdistyksen eläkkeellä olevana kirjanpitäjänä, ja kansainvälistä suomalaista ja eurooppalaista, Garibaldiinona ja Tanskan armeijan luutnanttina ja ritarina.

Nämä molemmat kirje ja sähkösanoma löytyvät Kansallisarkistosta Herman Liikasen kokoelmista, jotka setäni Toivon vaimo Kerttu on toimittanut sinne.

Isäni Eino Herman Liikanen (s. 31.10.1907 Helsinki, k.11.11.1980 Helsinki) kertoi, että vapaustaistelija, hänen isoisänsä veli Herman Liikanen oli vanha mies, joka asui vanhoilla päivillään usein heillä. Herman puhui paljon. Herman Liikanen oli nuorena taistellut Garibaldin joukoissa Italian vapauden puolesta. Siksi hän sai patsaansa Roomaan Garibaldiinojen puistoon. Herman Liikasen patsas on/oli aivan Villa Lanten lähellä. Sitten isäni kertoi, että Herman Liikanen taisteli Tanskan puolella Preussia vastaan ja sai tästä hyvästä paljon kunniamerkkejä. Kun hän kuoli, hautajaiset olivat juhlalliset, arkku kuljetettiin läpi kaupungin ja tykillä ammuttiin ja heitä lapsia ihmetytti ihmisten paljous ja se huomio jonka vanha Hermanni-setä sai osakseen. Näin isäni kertoi meille lapsille Hietaniemen hautausmaalla vapaustaistelija Herman Liikasen haudan äärellä.

Lapsille sana vapautustaistelija oli ihmeellinen sana ja se kiehtoi mielikuvitusta. Minkä vapauden puolesta ihmisen piti oikein taistella tullakseen vapaustaistelijaksi? Kuka oli tämä Herman Liikanen, joka syntyi toukokuun 13. päivänä 1835 Ristiinan pitäjässä ja kuoli huhtikuun 13. päivänä 1926 Kuhmalahdella 90-vuotiaana vanhana poikana? Miten hänen elämänsä kuvastaa Suomen ja aikansa historiaa? Millainen maailmankansalainen Herman oikein oli?

Miksi Herman Liikasesta tuli vapaustaistelija?

J. Malmivaaran toimittamassa v. 1930 ilmestyneen Kansallisen elämäkerraston III osassa kertoo Eino Cederberg Herman Liikasesta näin:

- Herman syntyi Ristiinan pitäjässä torppari ja haudankaivaja Otto Vilhelm Liikasen ja Leena Hämäläisen (kirkonkirjoissa Hämelin t. Hemmelin) perheeseen. (Perheessä oli kuusi lasta)

Hän kävi Mikkelin alkeiskoulua pari vuotta (1849-50) ja opiskeli sen jälkeen yksityisesti rovasti Olsonin johdolla Vuonna 1854 hän yritti suorittaa ylioppilastutkinnon K E. Laguksen yksityiskymnaasista, mutta epäonnistui. Samana vuonna syttyi Krimin sota ja mieliaineensa historian innoittamana Liikanen päätti antautua soturiksi. Hän pääsi aliupseeriksi Turun ja Porin läänin I pataljoonan Halikon komppaniaan, siirtyi seuraavana vuonna Kuopion pataljoonaa ja otti sen mukana osaa Haminan puolustukseen heinäkuussa 1855 Mutta elokuussa hän sairaalloisuuden takia erosi sotaväestä, toimi maanjako-oikeuden sihteerinä Mikkelissä, kruununmakasiinin hoitajana Helsingissä ja kotiopettajana tohtori J. E. Schwindtin ja pastori E, W Strengin perheissa Jo tällöin hänessä, säilyneistä kirjeistä päätellen, elivät voimakkaina kansalliset ja yhteiskunnalliset harrastukset ja hän seurasi tarkasti suurvaltojen politiikkaa... "

Miksi koulunkäynti tuohon aikaan oli ristiinalaiselle pojalle vaikeaa. Elettiin sääty-yhteiskunnassa, jossa kunnianhimoiselle ja eteenpäinpyrkivälle maalaispojalle oli valittavana kaksi tietä sosiaaliseen nousuun. Nämä kaksi tietä olivat 1) koulutus ja 2) armeija.

Hermannilla oli nämä vaihtoehdot ja hän yritti kumpaakin. Elettiin autonomian aikaa, jolloin valtiovallan ja useiden säätyläiskerrosten kiinnostus koulua kohtaan oli vähäinen. Yleensä perheisiin palkattiin kotiopettaja. Koulujen opetuskieli oli yleensä ruotsi. Venäjää opiskeltiin pakollisena vieraana kielenä. Niinpä koulujen ohjelmassa saattoi olla kahdeksan kieltä mm. kreikka ja heprea. Alkeiskoulut olivat eräänlaisia kansakouluja (2 + 4 vuotta). Oppimismetodina oli ulkoluku. Koulu oli kirkon alainen vuoteen 1856. Vain joissakin kouluissa suomi oli opetuskielenä. Herman kävi alkeiskoulua. pari vuotta ja yritti yksityisesti suorittaa ylioppilastutkinnon, mutta epäonnistui. Eikä siinä ollut mitään häpeämistä. Ainoastaan 8 % vuosina 1810 -1867 ylioppilaaksi kirjoittaneista oli peräisin maaseudulta Heikki Wariksen selvityksen mukaan.

1800-luvun alkupuoli oli sosiaalisen paikallaan pysymisen aikaa, jonka ylimpänä kerroksena oli ruotsinkielinen säätyläistö. Näissä oloissa rahvaan suurista joukoista koulutielle päässeet jäivät yleensä säätyläistön alimpiin kerroksiin. Valtiovalta pyrki pitämään sosiaaliset olot muuttumattomina. Pelättiin säätykiertoa ja haluttiin, että yliopisto-opiskelusta olisivat kaukana kaikki talonpojat ja suomenmieliset.

" Enemmän kuin kieli erotti oppilaat toisistaan varallisuus ja kotikasvatus."

"Ruotsalaispojat" olivat herrasväkeä, varakkaiden virkamiesten, kauppiaitten ja tehtaanisäntien perheistä. Hienompi kotikasvatus antoi heille varmuutta ja joustavuutta. "Suomalaisten" pääosa oli vähävaraista, ujoja ja kömpelöita käytökseltään ja vaatetukseltaan kotikutoisia. Akateemisessa opinkäynnissä rintamaiden ja syrjäseutujen ero oli selvästi näkyvissä." Kirjoittaa Aimo Halika artikkelissaan "oppikoululaitos", Suomen kulttuurihistorian teoksessa Autonomian aika ( WSOY, Juva 1980, s. 175-200)

Hermannin elämän aikana suomalaisen koululaitoksen syntymiseen ja vakiintumiseen vaikuttivat voimakkaasti G. Z. Yrjö-Koskinen ja J. V. Snellman, molemmat miehiä, joiden vaikutuspiirissä Herman Liikanen koko elämänsä ajan oli.

Molemmat miehet olivat sitä mieltä, että kaikilla tuli olla sama oikeus sivistyksen hankkimiseen. Hermannin syntymä, lapsuus ja nuoruus oli Suomen kansallisen nousun aikaa ja taistelua suomen kielen aseman vakiinnuttamiseksi. Ensimmäiset suomalaisetsanomalehdet alkavat ilmestyä kuten Snellmanin toimittama Saima-lehti Kuopiossa. Johan Vilhelm Snellmanille suomen kieli oli erityisen tärkeä, koska kansallinen sivistys ja korkeakulttuuri olivat juuri kielen varassa. Snellmanin mukaan "moraali ja järki ovat kielellisiä prosessia. Moraalinen maailma on kielellinen prosessi Ja ihmisen omantunnon tulee toimia kansakunnan parhaaksi. Suomalaisen kansakunnan tahto on suomenkieleen perustuva moraalinen ja järjellinen näkemys ", johon kansalliseen henkeen myös Herman Liikanen nuoruudessaan varttui. Euroopan alistetuissa maissa valtiollinen ja kansallinen sortaja edusti samaa ryhmää. Fennomania pyrki sivistämään kansaa ja kääntämään perityn ruotsalaisen korkeakulttuurin suomeksi-

Armeijasta omalle uralle

Kun koulunkäynti pysähtyi alkeiskouluun, Herman päätti ruveta soturiksi. Armeija onkin erittäin tärkeä sosiaalisen kohoamisen väylä nuorissa valtioissa. Upseeriston virat silloisen venäjänvallan aikana olivat suosittuja ja aatelissukujen vesat hakeutuivat usein sotilasuralle. Kerrotaan, että puolet Venäjän vallan ajan upseeristosta oli suomalaisia.

Mutta nuorella Herman Liikasella ei ollut aatelis- tai pappissukua tukenaan eikä hänellä ollut suuria perintöjä takanaan. Ura armeijassa alkoi vuonna 1854, jolloin hän pääsi aliupseeriksi Turun ja Porin läänin I pataljoonan Halikon Komppaniaan ja siirtyi seuraavana vuonna Kuopion pataljoonaan ja otti sen mukana osaa Haminan puolustukseen heinäkuussa 1855. Haminan puolustus oli osa vuonna 1954 syntynyttä Krimin sotaa, joka oli ensimmäinen merkittävä suursota Wienin kongressin jälkeen. Tässä sodassa taisteltiin Balkanin herruudesta. Venäjä taisteli Turkkia vastaan, jonka liittolaisia Englanti ja Ranska olivat.

Venäläinen armeija oli kehnossa kunnossa. 12 000 venäläistä miehestä oli aivan liian pieni suojelemaan Suomen rannikkoa. Sodan aikana perustettiin 600 suomalaisen miehen ruotupataljoonaa. Ne ennättivät varsinaiseen sotaan vartioimaan Oulun ja Haminan rannikkoja. Ja juuri tähän puolustukseen Herman Liikanen osallistui.

Koko suomalainen sivistyneistö jännitti sitä muuttuisiko sota eurooppalaiseksi suursodaksi, jolloin Suomen strateginen asema sodassa olisi merkittävä. Varhaiskeväällä 1854 Englannin laivaston osasto amiraali Sir Charles Napierin komentama saapui Itämerelle. Oli olemassa vaara, että Ruotsi saattaisi yrittää valloittaa Suomen. Skandinavistinen kiihkeä kansallinen mieliala valtasi tuohon aikaan ihmisten mieliä. Ja unelma skandinaavisesta unionista eli joidenkin ryhmien mielissä.

Viipurilainen osakunta muutti marseljeesin seuraavasti:

"Jo havainnut on uusi henki suloisessa Suomessa. Ej taho olla toisen renki. Ej taho olla renkinä. Pois venäläinen walkolainen. Jo Suomi suuttu.Ej ennään salli Suomalainen. Jo mieli miesten muuttuvi.

Ruotsi ei kuitenkaan ottanut osaa Krimin sotaan. Ja sota päättyi Pariisin rauhaan 1856. Silloin Herman Liikanen oli jo eronnut sotaväestä. Hän toimi sitten maanjako-oikeuden sihteerinä Mikkelissä, kruununmakasiinin hoitajana Helsingissä ja kotiopettajana tohtori JY. Schwindtin ja pastori EN. Strengin perheissä Räisälässä.

Kansainvälinen eurooppalainen ja skandinaavi

Herman Liikanen eli kansallisuusaatteiden puremana ja haaveili kansojen vapauttamisista. Hän seurasi aktiivisesti maailman uutistapahtumia mm. Garibaldin toimintaa Italiassa. Ja niin hän päätti kaikista varoituksista huolimatta lähteä maailmalle. Ja hän suuntasi kulkunsa Garibaldin joukkoihin.

Lokakuun lopussa 1861 Herman Liikanen otettiin vapaaehtoisena Garibaldin ystävän kenraali István Türrin johtamaan unkarilaislegioonaan. Tämän tarkoituksena oli tunkeutua Unkariin ja vapauttaa Unkari Itävallan herruudesta samalla kun Venetsia vapautettaisiin Italiassa. Italian yhdistäminen tapahtui kuitenkin niin nopeasti, että unkarilaislegioona ei ehtinyt kunnolla toimia, vaan se hajosi v. 1862.

Herman Liikanen palasi Suomeen. Hän toimi Viaporin komentajan eversti V. Theslöfin palveluksessa Viaporissa. V. 1864 syttyi Preussin ja Tanskan välinen sota, johon Suomesta osallistui 11 vapaaehtoista - Herman Liikanen heidän joukossaan. Tässä sodassa Herman puolusti Skandinaavisen unionin unelmaa. Tähän aikaan siirrettynä se merkitsi, että Herman Liikanen ei nyt olisi ollut Euroopan Unionin puolustaja vaan sen vastustaja. Ruotsi ei osallistunut Tanskan puolustukseen.

Herman taisteli Dybbølin kenraaliluutnantti Gerlachin 29 000 tanskalaisen johtamassa jalkaväessä Alsin saarella 60 000 preussilaista vastaan. Tässä taistelussa hän haavoittui oikeaan reiteen ja sairasti kesän ja syksyn. Palkinnoksi urhoollisuudestaan hän sai 18.5.1864 aliluutnantin arvon ja 11.11.1864 hänet nimitettiin Dannebrogin ritarikunnan 3. luokan ritariksi. Myöhemmin 15.2.1914 hän sai myös Tanskan valtiolta eläkkeen, jota hän nautti kuolemaansa asti. Alussa sen määrä oli n. 100 Tanskan kruunua, mutta myöhemmin se nousi 344 kruunuun.

Sotaretkistään Herman Liikanen piti ruotsinkielisiä päiväkirjoja.

Pitkä virkamiesura Suomen Hypoteekkiyhdistyksen palveluksessa

Vapaustaistelija, luutnantti ja Dannebrogin ritari Herman Liikanen palasi Suomeen Tanskasta 1865. Hän sai osallistumisestaan Tanska/Preussin sotaan runsaasti huomiota silloisissa tiedotusvälineissä.

Herman palasi sodasta suomalaiseen nälkään- Vuodet 1866-68 olivat nälkävuosia. Ruuasta oli suuri puute ja ihmiset sairastivat. Perheet kiersivät kerjuulla. 270000 suomalaista kuolee näinä vuosina nälkään. Onneksi Herman pääsi melkein heti palattuaan Tanskasta Suomen Hypoteekkiyhdistyksen palvelukseen, jossa hän työskenteli 49 vuotta ja erosi sen palveluksesta vasta 79 vuotiaana. Miksi vasta silloin?

Pitkä palveluaika kertonee sen, että tuona aikana ei ollut eläketurvaa ja että Herman Liikanen tarvitsi palkkatulonsa elämistä varten. Hänen kirjallisista kokoelmistaan löytyi kirje, jossa hän vuonna 1871 pyytää palkankorotusta. Tuolloin Hypoteekkiyhdistys maksoi hänelle 2 000 mk vuodessa nyt hän kirjeessään pyytää 4 000 mk vuodessa palkkaa. Kirjeet eivät kerro, saiko hän palkankorotuksen vai ei.

Hypoteekkiyhdistyksen työkieli oli ruotsi.

Herman Liikasen aktiivisesta elämästä

Herman Liikanen eli vanhanapoikana koko elämänsä. Hänellä oli laaja ystävä- ja tuttavapiiri. Suomen kansallisarkistosta löytyy kaikkiaan yli 80 ihmisen Herman Liikaselle osoitetut kirjeet, heidän joukossaan useita Tanskan sodan ajan veteraaneja ja ystäviä mm. kuuluisa kielentutkija Wilhelm. Thomsen, jolle Herman lainasi rahaa ja joka maksoi sen takaisin vekselillä v. 1866. Joidenkin kanssa Herman näyttää kirjoittaneen lähes viisikymmentä vuotta.

Kirjeiden kirjoittajien joukossa on armeijan miehiä ja yliopistojen opettajia ja professoreita. Kaikki ovat lähinnä miehiä. Ainoastaan muutama nainen on kirjoittanut kiitoskortin Hermannille. Lähes kaikki kirjeet ovat ruotsinkielisiä. Kirjeissä pyydetään lainoja, neuvoja ja työpaikkoja- Joissakin kirjeissä pyydettiin ostamaan uskonnollisia kirjoja ja lähettämään ne maalle. Jos kirjeiden kirjoittajien nimiä ja ammatteja vertaa Hermannin säilyttämien käyntikorttien nimiin ja ammatteihin, muodostuu kuva siitä julkisuudesta, jossa Herman elämänsä aikana liikkui. Kaupunkielämään kuului tuohon aikaan visitoiminen. Ystävien ja tuttavien luona käytiin kylässä. Tasavertoiset vierailivat keskenään, alempiasteiset vierailivat esimiestensä tärkeiden liikesuhteiden ja sukulaisten luona. Hermannin säilyttämien käyntikorttien joukossa vilahtavat seuraavat nimet: Theslöf, Carlson, Benedictctsen, Wahlaman, Sawander, Zitting, Norregård, Hegermann, Lindecrona, Konig, Scamowsky, Warning jne. Ammateista löytyy yliopistonopettajia, upseereita ja virkamiehiä.

Suhde naisiin

Muita naisia kuin sukulaisten vaimoja ei juuri Herman Liikasen jäämistöstä löydy. Mutta yhden merkittävän artikkelin hän oli leikannut irti sanomalehdestä. Se on otsikoitu Suomen naiset entisaikoina. Kirjoituksessa viitataan siihen, että miehet ovat kuvanneet ennen naisia ilkeämielisesti. Nainen oli kirjoituksen mukaan ruumiillistunut synti, paratiisin käänne vaimoihmisen hahmossa. Suomalainen nainen on miesten silmissä ollut luonnoton ja kauhua herättävä. Miesten mustamaalauksesta johtui, että naisliikettä tarvitaan. Miehet odottavat pelolla ja vavistuksella tulevaisuutta, kun suffragettien - naisasianaisten- ensimmäiset on jo heitetty.

Pelkäsikö Herman Liikanenkin naisia niin paljon, että ei mennyt koskaan naimisiin vai oliko syynä se, että hän ei pienellä virkamiespalkallaan olisi kyennyt perhettä kunnolla elättämään. Ainakaan siten hän olisi halunnut.

Kannanottoja

Herman Liikanen toimi aktiivisesti suomalaisuuden puolesta. Hän muistelee eräässä kirjoituksessaan vanhaa suomaisuuden kaartia, joka oli kokoontunut viettämään J-V-Snellmanin 70-vuotissyntymäpäivää vuonna 1876 ruotsalaisen teatterin ravintolan yläkerrassa.

"Läsnä oli mm. Lönnrot, Cygnaeus, Yrjö Koskinen, A. E Granfelt J E Perander, Hagman, Ah/quist ja Jaakko Forsman. Olipa mukana vielä muutama ruotsalaiseen puolueeseen kuuluva henkilö kuten professori Lindelöf, Lagus ym. Ensimmäisen juhlapuheen piti Lönnrot sen jäIkeen Cygnaeus sittemmin Julius Krohn ja lopuksi tilallinen Jussijainen Janakkalasta, joka kauniissa puheessaan muun muassa mainitsi,  että karkein korven mies ymmärtää kunnioittaa niitä honkia, joiden suojassa Suomen viljelys on. Snellman vastasi puheisiin lausuen muuan muassa että niin kauan kuin totuus elää maailmassa, pitää suomenkielen päästä voitolle.

Tämä muistelma tuli Herman Liikasen mieleen, kun on tullut ruotsinkielisten lehtien esiintyminen Kalevalan asiassa Eivät ne lehdet silloinkaan suomalaisten merkkipäivistä maininneet. Niinpä silloin ruotsinkielisten lehtien pää »Helsingfors Blad- ei seuraavana päivänä maininnut tuosta Sneilmanninjuhla. Sen sijaan syötti "ruostuneita suomalaista" Marokon ja patagotian uutisilla. Tällaisilla virvoituksilla meitä suomalaisia siihen aikaan ravittiin ruotsalaisissa lehdissä kuten nytkin".

Myöhemmin 12.5.1906 vietettiin 100-vuotissyntymämuistojuhlaa ja päivällisiä, jolle Herman Liikanen osallistui. Sen ruokalista on tallessa. Silloin tarjottiin, voileipiä, kuhaa viinikastikkeessa, kananpoikia salladin kanssa, jäätelöä ja kahvia. Ehkäpä juuri tämä muistojuhla sai Hermannin muistelemaan menneitä ja Snellmanin työtä suomalaisuuden puolesta.

80-vuotiaana hän kirjoittaa yhä intomielisesti erääseen sanomalehteen

"sanomalehdet ovat syyttäneet siitä, että me polkisimme ruotsalaista kansallisuutta maassamme. Tämä syytös ei pidä paikkaansa joka nähdään siitäkin, että monet Suomen heimoon kuuluvat köyhistä vanhemmista syntyneet henkilöt, jotka kovilla ponnistuksilla ovat onnistuneet keräämään melkoisia rahavaroja, ovat ritarillisuudessaan lahjoittaneet yksi toisensa jälkeen koko omaisuutensa ruotsalaiselle kansan ainekselle tässä maassa ja tykkänään unohtaneet oman heimonsa. Eivätkö syytökset silloin ole perättömiä? Olisi jo aika luopua tästä ylenpalttisesta jalomielisyydestä ja muistaa omaa heimoansa. "

Lehden toimitus on lisännyt seuraavan kommentin "kirje on luutnantti Herman Liikasen lähettämä."" Hän on nyt kohta 80-vuotias vanhus, mutta sama tulirintainen ja hehkuvasieluinen persoonallisuus kuin 1864, jolloin hän riensi vapaaehtoisena Tanskan armejaan sotimaan Saksaa vastaan. Dyppelin linnan puolustuksessa hän haavoittui.

Samana vuonna 1914 oli Dybbølin taistelun 50-vuotismuistojuhlat Kööpenhaminassa, jonne Herman Liikanen ainoana suomalaisena osallistui. Juhla kruunasi hänen vanhuutensa päivät. Tanskassa muistojuhla teki syvän vaikutuksen häneen samaten se erittäin ystävällinen huomio ja huomaavaisuus, jota hänelle osoitettiin. Sotavanhusten juhlakulkue oli suurenmoinen, kirjoittaa eräs sanomalehti, kadut olivat tungokseen asti täynnä tanskanlippuja huiskuttelevia ihmisiä. Soittokunta johti vanhusten kulkuetta viemään seppeleitä ja kukkia 1864 kaatuneiden toverien haudoille. Tanskan kuningas tervehti sotavanhuksia myös Herman Liikasta. Charlottenborgin kahvitilaisuudessa Liikanen tapasi vanhan aseveikkonsa kapteeni Breumin. Oli juhlanäytäntöjä kuninkaallisessa teatterissa, konsertteja, illallisia ja Kööpenhaminan kaupungin juhlavastaanotto sotavanhuksille. Kenraali Glahn-vainajan tyttäret Paula von Dockum ja Elisabeth Horn toivat hänelle ruusuja, meriupseeriklubi järjesti erityisen päivällisen kolmelle ruotsalaiselle Greveliukselle, Åkerhjelmille ja Öhrnsköldille ja suomalaiselle Liikaselle. Myös Tanskan kuningas kutsui Liikasen luokseen päivälliselle. Sotavanhukselle luovutettiin hopeinen Dannebrog-miesten kunniamerkki ja hän sai kunnian istua kuninkaan vasemmalla puolella vastassaan kuningatar ja keskustella kumpaisenkin kanssa.

Palattuaan juhlista Liikanen sai myös paljon huomiota suomalaisessa lehdistössä. Tämän muistojuhlan jälkeen hän eli vielä runsaat kymmenen vuotta sukulaisten kodeissa osittain Helsingissä, Kuhmalahdella ja Hietasessa.

 

Päätössanat

Jos Herman Liikanen olisi elänyt nyt juuri tällä hetkellä ja olisi parikymppinen palavasieluinen nuorukainen, kotoisin Ristiinasta seurakunnan työntekijän ja maanviljelijän perheestä, ja hänellä olisi koko elämä edessään. Hän olisi varmasti saanut käydä koulunsa loppuun, mutta hän saattaisi olla akateeminen työtön. Olisiko hän äänestänyt EU:n puolesta vai sitä vastaan? Mahtaisiko hän pyrkiä YK-joukkoihin? Puolustaisiko hän vapaaehtoisena kansojen vapautta entisessä Jugoslaviassa? Taistelisiko hän palestiinalaisten puolesta, kristittyjen heimojen puolesta Sudanissa, tsetsenialaisten puolesta tai monien alkuperäiskansojen kuten bushmannien, himpojen, ketshua-intiaanien, Ino iriadimanttien puolesta? Olisiko YK:n yleismaailmallisen ihmisoikeuksien julistus se asiakirja, joka loisi vahvan aatteellisen perustan hänen elämälleen? Sitä emme tiedä. Mutta jokainen Liikasen sukuseuran jäsen voi kulkea vapaustaistelija Herman Liikasen jalanjäljissä ja taistella ihmisen vapauden ja elämän oikeuden ja kehityksen puolesta omantuntonsa mukaan.

Lähteet:

Eino Cederberg: Herman Liikanen teoksessa Kansallinen elämäkerrasto III, toim. J. Malmivaara, WSOY 1930

Herman Liikasen kokoelmat, Suomen Kansallisarkisto

Suomen kulttuurihistoria II, WSOY, Helsinki 1980

Suomen historia 5, kansallisen heräämisen aika, W&G, Espoo 1986

Heikki Ylikangas: Suomalaisen kansanvallan historiallinen analyysi, Mennyt meissä, WSOY Porvoo 1990

Paluu vuosikokouksen etusivulle

Paluu Liikasten sukuhaarojen etusivulle

Paluu Ristiinan Liikasten -sukuhaaran sivulle

Paluu sukuseuran pääsivulle

Vapaustaistelija Herman Liikasen jalanjäljissä