Hulda Vesterinen (o.s. Liikanen) (1873-1920)

HULDA LIIKANEN

(1873-1920)

Lempi kertoo äidistään, Huldasta, isästään Otosta ja vähän vielä itsestäänkin

Äitini Hulda Josefa Liikanen syntyi 17.12.1873 Hirvensalmen kestikievarin "Hintikanhovin" isännän ja emännän: Otto Liikasen ja Charlotta Emilia Concordia Bergströmin vanhimpana lapsena.

Hulda kävi Mikkelin 7-luokkaisen tyttökoulun, joka oli harvinaista siihen aikaan. Mikkelin suomalainen tyttökoulu oli perustettu vuonna 1879 yksityisten toimesta. Koulu oli yli 25 vuotta seitsenluokkainen, joista kaksi ensimmäistä luokkaa olivat valmistavia ja viisi varsinaista tyttökoululuokkaa. Vasta vuonna 1909-1910 koulun ensimmäiset oppilaat kutsuttiin suorittamaan ylioppilastutkintoa Helsinkiin. Viereinen kuva esittää koulun vanhinta ja samalla päärakennusta Nikolainkadun varrella vuonna 1912.(Rytkönen 1912, 186-187.)

Koulusta päästyään Hulda tietysti ajatteli tulevaisuuden alaa. Ensin hän meni Mikkelin sairaanhoitokursseille, joka kesti ˝ vuotta, ja sen jälkeen Ruoveden ja Virtain sairaalaan käytännössä työtä tekemään. Silloin oli helppoa paikan saanti vähänkin koulua käyneelle. Ehkä sairaanhoito ja nosteleminen oli raskasta pienikokoiselle ihmiselle, koska hän pian siirtyi tilapäiseksi opettajaksi Björnilän ja Pärnämäen kansakouluihin.

Hulda Liikanen oli kesäaikaan enonsa Janne Bergströmin konttorissa Hartolassa enoaan auttamassa ja sillä reissulla hän tutustui isääni Otto Vesteriseen niissä nuorisoseuran lauluhommissa ja he menivät yksiin leipiin vuonna 1896 Huldan ollessa 23-vuotias. Minä (Lempi) synnyin Hartolassa 30.7.1898. Vielä naimissa ollessaan äitini Hulda oli opettajana Pohjolan kansakoulussa Hartolassa aina Impin syntymiseen asti (22.02.1900).

Sen jälkeen muutimme Pohjolasta kirkolle Hietalaan asumaan. Samassa talossa asui myös kanttori Savio, jonka johtamassa laulukuorossa isäni kävi. Myöhemminkin äiti ja isä ottivat yhdessä osaa Savion johtamaan laulukuoroon

Sitten äiti kävi vielä Mikkelissä kiiltosilityskurssin. Hän silitteli kotona herrojen kauluksia ja kalvosimia. Siihen aikaan käytettiin valkoisia paitoja hyvin paljon. En muista isällänikään juuri muunlaisia olleen, mitähän jokunen muu paita kalastus- ja metsästysretkeä varten. Hartolassa oli paljon herrasmiehiä, jotka tarvitsivat ns kovakauluksia ja silittäjiä oli vain kaupunkipaikoissa. Tarvitsivathan papitkin lipereitä tärkkäyttää. Olihan se Hartola eli kuningas Gustaf Adolfin pitäjä aatelisten ja rikkaiden entisten ruotsalaisten sotaherrojen luvattu maa suurine kartanoineen, joten olisi sitä tärkkäystä kai sivutyönä riittänyt.




Hulda 24.10.1905

Isäni Otto Vesterinen on syntynyt 05.10.1866 Vesannolla savupirtissä Rutkolan talon maalla. Mummin nimi oli Eeva Loviisa ja ukki oli Johan Vesterinen. Isovanhempani olivat molemmat Rutkolassa palveluksessa ja saivat tavan mukaan mökin paikan, missä voivat pitää lehmää ja velvollisuus oli tietysti käydä työssä talossa tarpeen vaatiessa. Ukki teki kaikkia puusepän töitä, rekiä ym. mitä taloissa tarvittiin ja sahasipa iltapuhteissa kotona lehmänsarvista kampoja. Oli siis taitava käsistään.

Isäni vartuttua rippikouluikään hänet lähetettiin Reisjärvelle setänsä luo suutarinoppiin . Evästä oli tietysti nyytissä ja oli sitä rahaakin ollut 20 penniä; senkun vaan tietä kävelemään. Setä opetti isäni kirjoittamaan ja>I> lukemaan ankaralla kädellä kaiken muun opin lisäksi. Suutarit olivat siihen aikaan oppineempia kuin mökinpojat ja eihän niitä kouluja ollut, mistä lienevät mestarit tietonsa ammentaneet. Isä ei pitänyt ensinkään koko suutarin hommasta, vaan karkasi Sievin-Kannuksen ratatöihin - oli kai jostain kuullut sinne miehiä menevän. Siellä rautaroikassa hän joutui sepän apulaiseksi ja kirimiesten porukkaan.

Kutsunnassa isäni hyväksyttiin Mikkeliin Tark'ampujapataljoonaan no 6. Hän valmistui neljän koulutusvuoden jälkeen hyvillä arvosanoilla aliupseerikoulusta varustettuna (kaikissa aineissa 10 ja yksi 9) ja pääsi Hartolaan poliisiksi. Vanha nimismies von Schrowen otti hänet apulaisekseen ja asumaan kotiinsa, jossa isäni oppi aatelisperheen käytöstapoja ja rupesi itsekin opiskelemaan lakiasioita.

Nimismies von Schrowen pojat olivat isäni ikäisiä ja kouluja käyneitä, eräs heistä oli tunnettu runoilija Uhno von Schrowe. Nimismiehen kuoltua tuli nimismieheksi Broms, joka oli nimismiehenä useita vuosia. Isä oli oppinut jo käräjäasioita ajamaan ym lakihommia ja muutti poikamiehenä asumaan kirkon tuntumaan vuokralaiseksi. Hän oli innokas laulumies, liittyi kanttori Savion laulukuoroon ja oli toisten mukana puuhaamassa nuorisoseuraa. Vielä naimisissa ollessaankin isä oli mukana nuorisoseuran näytelmissä (Saarijärvellä).

Huldan ja Oton yhteinen taival (1896-1920)

Naimisiin mentyään äiti ja isä asuivat Hartolassa useissa paikoissa vuokralla, sitten 5 vuotta Seppälä nimisessä Koskipään torpassa, missä meillä oli kaksi hevosta, viisi lehmää ym. Torpasta oli tehtävä "taksvärkkiä" kaksi päivää viikossa ja sitä varten oli Ananias, joka muut päivät teki torpan töitä. Lehmiä hoiti palvelija Heta. Synnyin Huldan ja Oton vanhimpana lapsena . Hartolassa meitä lapsia oli aluksi kaksi: minä Lempi (s. 1898) ja Impi (1900) ja torpalle syntyi vielä Ilmari (s.1903) ja Eino (s.1906). Isä oli Joutsan, Leivonmäen ja Luhangan piiri v.t.nimismiehenä vv. 1904-1905. Tänä aikana hänellä oli aina hevonen matkassa, kun siihen aikaan ei ollut autoja ja piti tehdä pitkiä virkamatkoja.

Naimissa ollessaan äitini Hulda meni vuonna 1905 Lahteen kunnalliskodin johtajattaren kursseille, joka oli kestoltaan jonkun kuukauden vai olisiko se ollut jonkun viikon. Pitkältä se aika minusta 7-vuotiaasta tuntui. Muistan sen vieläkin, vallankin kotiintulon riemua jouluksi. Saimme Impin kanssa kaupungista ostettuja leikkikaluja ja porsliinisen nukenkahviserviisin sekä kumpikin isot nuket, jotka liikuttelivat silmiään ja sehän tietysti oli maailman seitsemäs ihme. Liekö ollut Lempin nukke kauniimpi, mutta Impi löi minun nukkeni pään pöydänreunaan, mitä minä kovin murehdin, koska se tietysti särkyi.

Myöhemmin tuli nimismiehiksi niin sanottuja "ryssän kumartajia", kouluja käyneitä, jotka kuitenkaan eivät ammattiaan osanneet eikä heistä kansakaan pitänyt eikä tietysti isäkään, joka jo tehtävät osasi paremmin. Muistan vieläkin, kun ne olivat nuoria, sotilaspukuisia ja virkavaltaisia, ja kulkivat komeasti niin, että vain sapelit kalisivat. Eivät ne kauan viipyneet, kun huomasivat, ettei heistä pidetty. Kansa vahti iltaisin selkään antaakseen. Nimismiehet vaihtuivat nopeasti.

Muutto Saarijärvelle (1907-1918)

Vuonna 1907 isä haki Saarijärvelle poliisiksi. Äiti kirjoitti kiireesti todistusjäljennöksiä ja minä olin isän kanssa Koskipään majatalon luona odottamassa hevospostia, minkä mukaan viime tipassa hakemuspaperit jätettiin. Sitten muutettiin hevoskulkueena Saarijärvelle. Saarijärvelle muutettuamme 1907 nuorempi lapsikatras sitoi äidin kokonaan kätkyen viereen. Lapsia syntyi perheeseen vielä Otto (1903), Väinö (1908), Vieno (1909), Niilo (1913) ja Aino (1916). Kaksi lasta oli kuollut aivan pieninä.

Saarijärvellä kävin keskikoulun, josta pääsin pois 14-vuotiaana. Sitten kirjoitin asessori Tähkäpäälle oikeuden pöytäkirjoja käsin. Ei siihen aikaan vuonna 1913 vielä ollut kirjoituskoneita kuin harvassa paikassa. Sain 25 penniä 4-sivuiselta viralliselta arkilta, mutta kun oli ahkera pääsi 3-4 markan päiväansioon. Minulla oli usein kirjoittamista liikaakin, kun siihen aikaan minun käsialani oli sellainen, että niitä "protokollia" oli hyvä lukea oikeudessa. Kiireelliset asiat Hovioikeuteen ja Senaattiin useimmiten tulivat minun urakakseni, joten jouduin yölläkin kirjoittamaan - niin tuli ansaittua 5:- päivässä. Kotona meillä kirjoitti myös isä, samoin äiti jos kerkesi. Isä ajoi käräjäasioita ja pidettiin tilitoimistoa. Ansaitsemillani rahoilla ostin vaatteita itselleni ja ensimmäiset puolikengät. Nehän olivat ennen suutarin tekemiä tai pitkävartisia tehtaan kenkiä.

Sitten aloin suunnitella tulevaisuuden alaa. Kävin rippikoulun 15-vuotiaana ja rupesin lukemaan latinaa kolmen muun koulutoverini kanssa apteekkialaa varten. Tutkinto piti suorittaa Jyväskylässä suullisesti ja kirjallisesti, alkeiskirja ja kielioppi kuten klassisessa lyseossa. Sain todistuksen ja sitten paikan hakuun. Pääsin Karstulan apteekkiin 1915 Eva Lindholmin omistamaan apteekkiin harjoittelijaksi. Olin siellä lähes vuoden, jonka jälkeen edellinen oppilas nti Laurenin piti lähteä farmaseutiksi lukemaan ja minä olisi päässyt hänen tilalleen. Mutta hänpä ei lähtenytkään.

Oheinen kuva on lähetetty Saarijärveltä "Hjalmar Liikaselle perheineen" Helsinkiin. Kuvan takana on teksti "27.10.1914 Tässä tervehdimme koko perhe Teitä. Paljon terveisiä Ollille, Emilille ja Signelle, koska kuuluvat siellä olevan! Kirjoittakaa joskus meille! Vesteriset!" Kuvassa vasemmalta oikealle Eino, Hulda sylissä Niilo, edessä Vieno, hänen takanaan Impi, Otto Vesterinen (isä), Väinö ja Lempi

Tulin takaisin kotiin kirjoitusten pariin. Rupesin odottamaan toista paikkaa Jääskeen apteekkari Suckdorfin apteekkiin. Hän oli isän tuttava, mutta sielläkin oli täysi oppilasmäärä, oli odotusaikaa, ja olinhan vielä nuori (v. 1916). Siihen aikaan kaivettiin "ryssän vallihautoja". Aika oli vähän sekaisin. Tuli vallankumoukset ym. Kauppias Ahola pyyti minua kauppaansa, kun sieltä oli kaksi puotilaista lähtenyt Saksaan jääkärikouluun. Minä menin sinne, koska ajattelin, että samapa se, millä lailla rahaa hankkii, kun odotan sitä apteekkipaikkaa.

Koettelemusten vuodet (1918-1920)

Saarijärveltä isä haki vuoden 1918 syksyllä Kauhajoelle ylikonstaapeliksi, mikä oli Saarijärven jälkeen huomattavasti parempi paikka, kun oli useita poliiseja ja isälle jäi vaan konttorityöt, mihin hän oli tottunutkin. Me olimme kaikki iloisia parempien olosuhteiden toivossa, vaan miten kävikään? Perhe muutti sitten aikanaan - saatiin kauniit huoneet ja kaikki näytti sujuvan hyvin. Sotavuonna 1918 isä sairastui. Siihen aikaan oli espanjalainen influenssa kovasti liikkeellä juuri kapinan jälkeen ja sen seurauksena isä sai yöllä vasemmanpuoleisen halvauksen nukkuessaan. Tauti parani jonkun verran niin, että isä pääsi jotenkin kävelemään .

Sairauden takia isäni piti ottaa ero toimesta ja perhe muutti takaisin Saarijärvelle. Isä yritti jonkun verran ajaa vielä käräjäasioita. Mutta sitten tuli kuume ja "öljy loppui lampusta" kuten isä sanoi vähän ennen kuolemaansa. Hän kuoli vappuaamuna 1920. Perhe asui pienessä mökissä, kun asuntoja ei ollut enempi kuin nytkään. Isälle tuli vasta kuoleman jälkeen eläke, jota hän oli niin odottanut, koska perhe eli puutteessa. Isä oli kuollessaan 53 -vuotias. Tällöin minun oli enää sula mahdottomuus ajatellakaan mitään omia opiskeluja ja sain heittää koko apteekkiurani pois mielestäni.

Isän kuolema aiheutti perheelle suuren kaaoksen. Äiti Hulda yritti saada Saarijärven kunnalliskodin johtajattaren paikka. Hän oli pätevä, puuttui vain lääkärintodistus. Täällä Saarijärvellä oli lääkärinä Stolpe, joka senkin ajan mukaan oli epäpätevä. Lääkäri kuitenkin pienellä koputuksella pelästytti äidin sanomalla "Teissähän on parantumaton sydäntauti, ettehän te kauan eläkään" ja määräsi morfiinia niin, että äiti varmasti kuoli. Siihen asti äiti ei tiennyt sydänsairaudestaan mitään, ainoastaan murhe oli saanut sydänhermot huonoiksi. Äiti sanoi itsekin, että ne tappavat hänet morfiinilla, mutta minkäs minä tein, kun ei ollut rahaa, että olisi saatu äiti Jyväskylään tai muualle lääkäriin. Siinäkin oli riittävästi tekemistä, että rahat riitti perheen elantoon. Kalmarista käsin minun oli vaikea kaikkia asioita edes seurata. Työni oli raskas ja itsekin olin jo hulluksi tulla. Niin sitten kävi, että Hulda-äiti kuoli 26.10.1920.

Lapset vailla vanhempia 1920

Äidin kuollessa meitä lapsia oli kuusi orpoa äitiä suremassa: Lempi (22 v.), Impi (20 v.), Eino (14 v), Väinö (12 v.), Vieno (11 v.) ja (Niilo (7 v.). Hautajaispäivän aamuna otin ruumishuoneen luona ojasta kiven, millä löin äitini arkun kiinni ja sain Kalmarista jotain kukkasia, mitkä laitoin arkun kannelle. Oli paljon saattoväkeä ja tutut kantoivat äidin arkun hautaan. Hautajaiset pidettiin sen ajan mukaan rouva Väätäisen kotona.

Yhtään äidin sukulaista ei tullut hautajaisiin, mistä olin kovin katkera, vaikka äidin äitikin, isoäitini 70-vuotias Emilia Charlotta Concordia (o.s. Bergström) oli vielä elossa Hirvensalmella. Eivät tulleet myöskään isoäidin veli Janne Bergström Hartolasta, Huldan eno Herman Liikanen (k. 1926) Helsingistä (?) tai Kuhmalahdelta(?), eivätkä Huldan veljet, enomme perheineen: Otto Hjalmar Rafael Liikanen, Olli Herman Johannes Liikanen ja Emil Aleksanteri Liikanen Helsingistä, tai Huldan sisaret, tätimme perheineen Signe Helena Helsingistä ja Edit Kähärä Mikkelin maalaiskunnasta sekä lukuisat jo aikuiset serkkumme ja pikkuserkkumme. Me lapset saimme tavallaan samanlainen kohtalon kuin isoäitimme Emilia Charlotta Concordia ja hänen veljensä Johan (Janne) Bergström, heidän menetettyään lapsena isänsä ja orpoina jouduttuaan isänsä veljen Bockströmin kartanon (Pukinmäki, Helsingin pitäjä) herran kasvatettavaksi ja elätettäväksi.

Tulihan se sitten taas arkipäivä huolineen elämääni noina murheen aikoina vuonna 1920. Olin edelleen töissä Aholan kaupassa Kalmarissa (Saarijärvi). Sodan jälkeen oli vaikea saada ruokatavaraa, mutta lähetin minä sinäkin syksynä Kalmarista hevoskuorman perunoita, laatikon puolukoita ja lihaa, jotta lapset jotenkin olisivat eläneet, vaikka isän eläkerahoja ei kuulunutkaan. Sitten aikanaan tulivat eläkerahat nimismiehen kansliaan. Silloin löytyi apua nopeasti. Minulle ei sanottu sanallakaan rahoista. Impi ei edes soittanut. Minä olin velkaa työnantajalleni kauppias Aholalle, kun yritin kaikkeni, mitä ikinä irti sain. Mutta kaiken enempi minua vieläkin ihmetyttää se salaperäisyys, millä tavalla viranomaiset menettelivät meidän orpojen rahojemme kanssa. Olinhan minä 22-vuotias ja olisi ollut syytä kutsua minutkin päättämään rahojen jakamisesta.

Mielivaltaisesti oli oikeudessa määrätty lapsille holhoojaksi Kämäräinen. Lapset oli viety lastenkotiin ja eläkkeestä otatettiin maksu ja jotain tavaraakin Impi oli suostunut antamaan. Kyselimme ihmisiltä, että jos jollakin oli saamista Vesteriseltä, niin nyt maksetaan. Hyvinhän ne rahat piisasivat, koska Niilo ja Vieno saivat täytettyään 21 vuotta jotain rippeitä.

Kun kaikki oli selvää, lastenkodin johtajatar neiti Lehtinen soitti minulle Kalmariin, että "nyt sinä saat itsestäsi pitää huolta ja kaikki on oikein hyvässä järjestyksessä, ja lapsetkin lastenkodissa". Siihen asti minulle oli sanottu, että "onhan Vesterisellä pulska tytär - Aholan prokuristi - kyllä hän perheestä huolta pitää". Ei ollut sosiaalihuoltoa siihen aikaan. Äiti ei saanut edes lainaa isän eläkettä vastaan kuin jonkun kympin puunostoon ym. Laina on kyllä kaikki maksettu. Saihan isä täyden eläkkeen kaksi vuotta taannehtivastikin.

Täällä Saarijärven hautausmaalla tulee mieleeni monia asioita. Haluaisinpa tietää, missä isäni 5000 markan vakuutusrahat ovat? Artturi Koskelin-Koskenkaiku, silloinen pankinjohtaja asiamiehenä ollessaan oli jollain keinoin sairaalta isältäni ottanut valtakirjan vakuutuksen nostamiseen, kun oli lainannut isälle vähän tupakkarahaa. Niin suuri summa siihen aikaan olisi jossain näkynyt, vaikka olisi ollut vakuutusrästejäkin. Eihän isä sairastanut kahta vuottakaan. Isä möi maisteri Kinnuselle kalanpyydyksiä ja veneen, mutta maksamatta nekin ovat.

Äidin eno luutnantti Herman Liikanen lähetti äidille 100,- /kk ja samoin Kotkan kanttori Selim Eskelin. Olihan nekin pennit jonain apuna. Muilta sukulaisilta ei ollut edes toivoakaan. Pelkäsivät kai, että täytyy ottaa orpolapsia hoitoonsa, kun eivät tulleet edes sisarensa (äitini Huldan) hautajaisiinkaan, vaikka majoitus oli järjestetty. Lähisukulaiset asuivat Helsingissä.

Oma elämäni (Lempi s. 1898)

Juutuin Aholan puotipojaksi seitsemän vuoden ajaksi. Oli pakko ajatella rahan saantia äidin ja isän perheelle. Liikealalla minulle luvattiin maksaa miehen palkka, joten korttiaikanakin sain jotain paketteja kotia lähetettyä ja koko palkkani - vieläpä olin velkaa Aholalle. Päivä oli pitkä kaupassa. Klo 7 avattiin ovet ja suljettiin klo 9 illalla. Siihen aikaan asuttiin ja syötiin kauppiaan perheessä, konttorihommia oli vielä sunnuntaisinkin.

Tällaisten myrskyjen keskellä eivät toiveeni voineet toteutua, apteekkialan olin jo aikoja heittänyt "romukoppaan" ja rupesin ajattelemaan jo oman kodin perustamista. Mieheeni Väinö Vähälään (s. 12.02.1899) tutustuin Kalmarissa Aholan kaupassa -. Menimme kihloihin 24.11.1922 ja seuraavana syksynä 28.10.1923 meidät vihittiin Kallion kirkossa Helsingissä. Emme tavanneet koko pitkänä kihlausaikana kuin kaksi kertaa. Väinön työpaikka oli Helsingissä, minun Saarijärvellä. Kyhäsimme kokoon kodin tapaisen itsellemme. Ostimme Helsingistä yksiön (Vaasank 19 ), kun ei saanut vuokrattua huoneita.

Vähitellen saimme Lempin päiväksi ensimmäiset huonekalut ja sisareni Impi oli ensimmäinen asukas. Siitä alkoikin se sisarieni ja veljieni muuttoliike maalta jota emme osanneet ottaa oikein laskuissa huomioon, kaksi aina kerrallaan joka syksy Helsinkiin työpaikkaa hakemaan. Vieno oli jo aikaisemmin päässyt 14 -vuotiaana Hämeenlinnaan. Hän tuli ainoastaan jouluksi ja lomillaan. Mitäpä työtä sitä niin nuorille täälläkään sai. Ei heillä ollut rahaa eikä juuri vaatettakaan. Tuomisina ja matkatavaroina oli enimmäkseen terveisiä..

Lempi Vähälä juhannuksena 1954 Jollaksessa

Vähitellen Huldan ja Oton pesue - koko lapsikatras - oli Helsingissä tulevaisuuden paikkaa tavoittamassa. Vaikeaahan se oli ilman ammattitaitoa mitään paikkaa saada. Eihän kaikki olleet edes rippikoulua käyneet. Sitä myöten kun saivat paikan, muuttivat pois ja tuli toiset tilalle.Leipäpala piti jakaa kaikkien kesken, että eteenpäin päästiin. Panttikonttorin väliä piti tiuhaan käydä. Sinne ovat jääneet monet muistoesineet, kun kellään ei ollut rahaa edes pantin uusimiseen. Kukaan ei onneksi silloin nälkään kuollut. Myöhemmin kyllä voi sanoa, että sairauksien takia Eino, Viljo ja Niilo (k. 1943) kuolivat nälkään, vaikka olivat sairaalassa. Lapsuuden perheestä on neljä rajan toisella puolella ja meille Väinön kanssa samoin Vienon, on kuulunut luonnostaan sairaalamaksut ja hautauskulut. Einonkin arkun kuljetuksen junamaksun Vieno maksoi Helsingistä Suolahteen ja edelleen Saarijärvelle.

Väinöllä, miehelläni, on aina ollut kohtalainen työpalkka, eikä hän ole ollut työttömänä, mutta siitä huolimatta raha ei tahtonut riittää elämiseen. Aina olemme pyrkineet pitämään laihan rahapussimme auki toisia auttamaan, vaikka itsekin on joskus meinattu maksujen alle hautautua.

Tämän kaiken mylläkän ja elämäni suurten muutosten keskellä syntyivät lapsemme Matti (s. 1925), Maunu (s. 1926) ja Marjatta (s. 1927). Jumala otti Marjatan meiltä pois, että minäkin pääsin työhön ja olenkin yhtäjaksoisesti ollut ansiossa vv. 1928-1966. Onhan tässä ollut taistelemista. On ollut iloa lapsista, suruja ehkä yhtä paljon, mutta kohtahan on kaikki takanapäin ja uusi elämä alkaa rajan toisella puolella. Minun elämäni on ollut rikas kaikkine vaiheineen. Kaikkea tätä vanhaa olen muistellut täällä Saarijärvellä. Eihän täällä enää ketään tuttuja juuri olekaan. Ovat jo kuolleet.

Lempi ja Väinö saavat 12.02.1969 Suomen talousseuran kunniamerkin

Lähteet:

Lempi Vähälä. Muistiinpanot, Saarijärvi 28.6.1969

Aleksanteri Rytkönen 1912. Murtotietoja Mikkelisä. Mikkeli: Suur.Savon Kirjapaino.

Kuva: V.A.Rautell 1905. "Hulda 24.10.1905 Lahti".

Paluu Ristiinan Liikasten -sukuhaaran sivulle

Paluu sukuseuran etusivulle