Kertojana HILKKA NIKOLA (o.s. Liikanen)

Hilkka edustaa Ristiinan Liikasten sukuhaaraa.





Isälläni Toivo Hjalmar Liikasella (s. 11.05.1901 Helsinki, k. 30.09.1966 Helsinki) oli kaupallinen koulutus kauppaopistosta, ammatiltaan hän oli toimitusjohtaja. Äitini Kerttu Olga Maria (o.s. Wahlsten) (s. 03.05.1903 Helsinki, k. 25.01.1976 Helsinki) oli käynyt kauppakoulun ja oli konttoristina Oy Valistus Ab:ssä. Minä puolestani olen fil.maisteri Helsingin yliopistosta ja toimin ensin vuoden äidinkielen opettajana kunnallisessa keskikoulussa (Inarin ja Utsjoen kunnallinen keskikoulu) Ivalossa. Sieltä löysin ensimmäisen aviomieheni Leo-Lassin. Meidät vihittiin Ivalossa. Tämän jälkeen auskultoin Oulussa ja sain äidinkielen opettajan paikan Vihannin keskikoulusta. Kun koulu laajeni lukioksi, siirryin äidinkielen ja ranskan opettajaksi Vihannin lukioon, jossa toimin eläkkeelle siirtymiseeni asti kevääseen 1990.

Vasemmalla Hilkka Nikolan maalaus: "Poika ja kissa"

Kouluaikanani olin vakuuttunut, että minusta tulee taiteilija. Kuvaamataidossa oli kymppi ja minä piirsin ja maalasin aina, silloinkin kun olisi pitänyt lukea läksyä. Toisin kuitenkin kävi. Ajauduin Helsingin yliopistoon lukemaan äidinkieltä ja kirjallisuutta ja niin minusta sitten tulikin äidinkielen opettaja. Pidän kyllä ammatistani, sillä olen kuvataiteen ohella ollut aina kiinnostunut myös kaunokirjallisuudesta. Kahdeksanvuotiaana olin jo lukenut Töölön kirjaston lastenkirjat lävitse ja siirryin lukemaan aikuisten kirjoja. Kannoin kotiin kassikaupalla kirjoja, kerrankin toin kaikki Shakespearen näytelmät, kootut teokset ja luin ne ahmimalla läpi. Rakastin näytelmien runoasuja ja sieluni silmin näin kaikki tapahtumat aivan kuin olisin ollut teatterissa. Näin ne kyllä myöhemmin Kansallisteatterin lavallakin. Sain koululta vapaalippuja ja istuin aina piippuhyllyllä, kun vain sain lippuja hankituksi. Sain "vapareita" myös Ylioppilasteatteriin, kun tunsin Elsa Turkaisen ja Artturi Laakson tyttären Varpun. Kerrankin istuin Tauno Palon vieressä katsomassa "Tatuoitua ruusua", jossa hänen vaimonsa näytteli pääosaa. Tauno Suuri itki liikutuksesta ja pyyhki salaa kyyneleitä silmänurkastaan. Tauno Palo asui kotini lähellä Lallukan taiteilijakodissa. Näin häntä joskus myös puistossa tai kadulla. Ihailin häntä tavattomasti, mutta puhutella en uskaltanut.

Kun lapset olivat pieniä, en ehtinyt juuri ajatella itseäni.Päivät kuluivat koulussa, illat kotitöitä tehden ja kokeita korjaten. Ainoa ulkopuolinen harrastus oli silloin kuorossa laulaminen. Eläkeläisenä saa kerrankin ajatella itseään ja tehdä mitä haluaa. Kaksi vanhinta lasta (Jukka-Pekka ja Sari) on jo lentänyt pesästä. Nuorimmainen (Satu) on kotona ja hoitaa meitä, Jussia ja minua. Hän annostelee lääkkeet ja huolehtii, että isä ottaa ne ajallaan. Hän myös laittaa mielellään ruokaa ja onkin hyvä kokki.

Tyttäreni Satu valmistui ylioppilaaksi myös 1990 ja jätimme hyvästit koululle. Satu on sen jälkeen jatkanut opiskelua miltei tauotta. Ensin hän kävi talouskoulun, sitten opiskeli kasvatustieteitä avoimessa korkeakoulussa appron verran. Sen jälkeen hän suoritti sosiaalialan perustutkinnon ja valmistui lasten päivähoitajaksi. Sen jälkeen hän suoritti osastosihteerin tutkinnon Järvenpäässä. Hän opisklei myös EU-neuvojaksi ja teki opintomatkan Brysseliin. Kun työtä ei löytynyt, hän meni opiskelemaan kauppaopistoon 1,5 vuodeksi, mutta todettuaan, ettei ala häntä kiinnostanut, hän lopetti koulun viittä vaille merkonomina. Sen jälkeen hänsuoritti tietokoneajokortin, piti alasta ja meni Oulaisten kauppaoppilaitokseen jatkamaan alan opintoja. Siellä hänestä tuli mikrotukihenkilö. Tällä hetkellä hän opiskelee tietotekniikkaa ktoa käsin.

Hilkka Nikolan maalaus "Oscar"

Meillä on Sadun kanssa paljon yhteisiä harrastuksia. Laulamme molemmat kuorossa ylä-ääntä. Minä olen laulanut ensin Vihannin laulusiskoissa ja tällä hetkellä Viihdekuoro Konttisissa yhteensä jo 27 vuotta ja Satu samoissa kuoroissa 17 vuotta. Olen tällä hetkellä ainoa kuoron perustajajäsen. Tämän lisäksi me molemmat maalaamme tauluja ja meillä on ollut jo monta näyttelyäkin yhdessä. Lisäksi olemme osallistuneet Vihannin kuvantekijöiden yhteisnäyttelyihin. Satu maalaa tällä hetkellä abstrakteja maalauksia, hän on koloristi. Minä puolestani rakastan muotokuvien tekoa tai yleensä kuvaan ihmisiä ja teen eläimiä esittäviä tauluja.

Kolmas rentoutumiskeinoni on kirjoittaminen. Pidän päiväkirjaa, johon kirjaan ajatuksiani ja tunteitani. Joskus kirjoitan myös runoja päytälaatikkoon. Otan myös kantaa asioihin yleisönosastossa, jos joku asia oikein kovasti ottaa päähän. Aiemmin kirjoitin myös lehtiartikkeleitä, mutta se on nyt jäänyt melko vähiin, kun harrastukset vievät niin paljon energiaa.

Minulla on kaksi ihanaa kisaa, Astro ja Cosmo, joiden hoitaminen myös vie oman aikansa. Elämäni aikana minulla on ollut kaikkiaan yhdeksän (9) kissaa. En osaa olla ilman karvaisia ystäviä. Kun edellinen naukujani sairastui ja oli pakko lopettaa 9-vuotiaana, kestin vain kuukauden päivät ilman kissa ystävää. Sitten otin kaksi suloista kissanpentua, jotka nyt ovat puolitoistavuotiaita lemmikkejäni. Kaksi edellistä sohvanvaltajaani lepää omakotitalomme pihalla ruusupensaan varjossa. Ne vierailevat aina silloin tällöin täällä kotonaan. Näen valkoisen kissaenkelin vilahtavan omaan tuoliinsa ja kuulen mielessäni niiden hurinan. Ne ovat poissa, mutta kuitenkin läsnä - sydämessäni.

Äiti ja tytär Ristiinan Liikasten sukuhaaran naivistisia maalareita

Meillä oli viime maaliskuussa (2002) Sadun kanssa yhteinen "kissanäyttely" täällä Vihannissa. Mallit ovat omasta takaa. Kotona on kaksi ihanaa musta-valkoista kissaa Astro ja Cosmo.




Hilkka Nikolan maalaus "Maaliskuun laulajat"

Sairaseläkkeelle päästyäni aloin taas piirtää ja eräällä maalauskurssilla sain kimmokkeen järjestää oman näyttelyn. Aloitin maalaamisen keijujen ja satuolentojen maalaamisella. Vähitellen aiheisiin tuli enemmän realismia, mutta kai minä pohjimmiltani olen naivisti, sillä en pidä tavanomaisten maisemien enkä kukkataulujen maalaamisesta. Ihmiset etenkin lapset kiinnostavat eniten ja heitä maalatessani olenkin mielestäni jopa muutaman kerran onnistunutkin. Maalaan Akryyliväreillä, koska haluan saada työn suhteellisen nopeasti valmiiksi. öljytyön kuivumista pitää odottaa niin kauan ennen kuin voi jatkaa työn tekemistä. Myös akvarelleja olen tehnyt ja sekin miellyttää tekniikkana, mutta ei märkää märälle, joka taas vaatii tavatonta nopeutta ja spontaania tekotapaa. Olen koloristi ja rakastan kirkkaita värejä, ehkä siksi harmaat ladot ja ankeat maisemat eivät kiinnosta minua. En myöskään pidä suoranaisesta suurten taiteilijoiden töiden jäljentämisestä, saan niistä vain kimmokkeita ja sitten etenen pmaan suuntaani. Kopioita varten on olemassa kopiokone. Joskus joku aihe pyörii päässäni viikkotolkulla kunnes saan sen maalattua kankaalle: silloin se yleensä onnistuukin parhaiten, kun on kypsynyt kyllin pitkään ja alitajunta on tehnyt sen eteen. Maalatessa ja laulaessa murheet ja säryt unohtuvat.

Raahelainen ja Raahenseutu kirjoittavat vuoden 1997 näyttelystä

Vihannin Ukonkantissa oli joulukuun 1997 ajan Hilkka Nikolan akryylivärein ja Satu Nikolan öljyvärein maalattuja töitä. Esikoisnäyttely "Satumaa" on tunnelmallinen läpileikkaus äidin ja tyttären maalauksellisista intohimoista. Esillä on 30 naivistista öljy- ja akryylityötä, joiden iloinen värikylläisyys jättää jälkeensä palavan halun kurkistaa myös taulun toiselle puolen. Hilkka ja Satu voidaan luokitella itseoppineiksi taiteenharrastajiksi.

Ajattelin jo ennen eläkepäiviäni, että heti kun vapaaherrattaren päiväni koittavat, niin otan siveltimen käteen ja pistän syvimmät tunteeni kankaalle. Yritin rohkaista itseäni, että jos isoäiti Mooseskin alkoi vanhana taiteilijaksi, niin miksen myös minä. Mutta valitettavasti kynnys oli alkuvaiheessa sen verran korkealla, että jouduin muutaman vuoden keräilemään rohkeutta. Onneksi tyttäreni Satu on tullut äitiinsä ja niinpä meidän oli yhdessä helpompi ylittää tämä rohkeuden kynnys ja pistää näyttely pystyyn. Minä olen unennäkijä ja satujen kertoja, en maisemamaalari, selvittää pari vuotta maalannut äiti-Hilkka. Peikkoihin ja maahisiin uskon todella, niitä on olemassa. Sen aistii metsässä. Ihailen Alice Kairaa ja Andres Alariestoa, tunnustaa naivistisin vedoin työskentelevä Hilkka.

Hilkka Nikolan töissä seikkailevat faunit, keijut, peikot, menninkäiset ja enkelit vuodenaikojen vaihtuessa.. Kuvat pursuavat huumoria ja positiivisuutta. Nimetkin jo naurattavat: Hullun lehmän tanssi, Oblikatoorinen kukkataulu. Katsoja voi ihmetellä oudolta näyttävää maalaispihan perspektiiviä tai kokoeroja. Kissa näyttää jättiläiseltä kirmaavien lehmien rinnalla. Meidän talossa kissat ovat ilmeisesti tärkeämpiä kuin lehmät, nauraa Hilkka. Kaikki on vähän vinksin vonksin.

Kissoja äidin ja tyttären maalauksista voi löytää koko joukon. On jo autuaammille hiirimaille siirtynyt lemmikki kuin myös talon viimeisin kehrääjä.

Sadun maalaustelineellä kuviin piirtyy muistoja matkoilta Espanjasta, Pariisista ja Italiasta. Satu kertoo töistään, että hän on pistänyt lähes täydellisesti mielikuvituksen peliin. Rakkaimpana työnään Satu pitää ehdottomasti jättiläismäistä tyrannosaurusta. "Olen lapsesta lähtien tykännyt piirtää kyseisiä mielikuvitushahmoja, joten en piilottele mieltymyksiäni myöskään julkisessa näyttelyssä."

Sadun töistä aistii, että mielikuvitus sekoitettuna todellisuuteen ja päinvastoin on saanut aikaan naivistisimpressionistisia töitä, joiden voimakkaat värit ja valtava tunnelataus ei jätä katsojaansa kylmäksi.

"Me kumpikin rakastamme iloisia värejä ja elämänmyönteisiä kuvia. Näiden myötä olemme ripustaneet sielumme seinille, Hilkka ja Satu tunnustavat naureskellen.

Hilkka Nikola tarttui ensimmäisen kerran maalauspensseliin pari vuotta sitten Rovaniemellä Lihastautiliiton leirillä.

Satu jakaa äidin kanssa paitsi harrastuksensa myös sairauden. Parivaljakko kulkee yhdessä kuntoutuksessa ja kursseilla, mikä yhdistää. Kuoroharrastuksesta ja maalaamisesta ammennetaan ja ylläpidetään positiivisuutta.

Hilkka ja Satu vetävät Oulaisissa lihastautikerhoa, joka kokoontuu kerran kuukaudessa.Satu on ollut kolme vuotta Oulun läänin lihastautiyhdistyksen puheenjohtaja ja Hilkka monta vuotta johtokunnan jäsen ja varapuheenjohtaja. Satu on lisäksi ollut kaksivuotiskauden lihastautiliiton liittohallituksen jäsen ja Hilkka hänen varajäsenensä. Harrastustoiminta ja kaikki siihen liittyvä on työllistänyt meidät, niin että allakka on aina täynnä ja kiirettä riittää

Lähteet:

Hilkka Nikola 2002. Kirje Liikasten Sukuseura ry:n tiedottajalle 27.11.2002. Painattamaton lähde.

Äidin ja tyttären värikäs satumaa. Raahelainen 29.11.1997.

Peikot ja menninkäiset temmeltävät Vihannissa. Raahenseutu 4.12.1997.