VUODEN LIIKANEN 2011 SOSIAALISIHTEERI SIRKKA LEPPÄLÄ

 

 

 

Vuoden Liikaseksi nimettiin Rovaniemen sukukokouksessa Sirkka Leppälä Reisjärveltä. Hän on toiminut siellä yhteyshenkilönä seuran perustamisvalmisteluista lähtien ja toimii edelleen. Kuvat ovat Reisjärven paikallistapahtumasta, missä Sirkka sai Harri Liikaselta kunniakirjan ja Kanadasta saapuneen Melissa Liikasen kädestä kukat. Kuvaajana Jouko Liikanen.

 

Liikaslinkissä 2/2009 oli Sirkasta esittely sivuilla 12-14. Kirjoitus on oheisena.

 

SIRKKA LEPPÄLÄ – LINKKI REISJÄRVELLE

 

Olemme Liikaslinkin sivuilla esitelleet luottamushenkilöitä säännöllisen epäsäännöllisesti. Tuntuu siltä, että uusia kasvoja on esitelty kuitenkin melko hyvin. Hyvä niin, mutta miksi kauemmin toimineet on jätetty esittelemättä? Nyt korjaamme asiaa ja esittelemme Sirkka Leppälän, joka on toiminut paikallisena yhteyshenkilönä, linkkinä Reisjärvelle sukuseuran alusta asti.

 

Reisjärvelle muutti 1908 Mikkelistä ensimmäisenä Otto Liikanen, joka myöhemmin vaikutti siihen, että perässä tuli kaksi sisartakin. Alkoi Liikasten kasvu Reisjärvellä. Sinä olet seuraavan sukupolven ensimmäinen edustaja Reisjärvellä. Isäsi oli Oton toinen poika Arvi ja äiti Lahja. Miltä tuntuu olla tässä ”auran kärjen” asemassa?

 

Olen tosiaan auran kärjessä, Arvin ja Lahjan esikoinen, Oton ja Amandan ensimmäinen lapsenlapsi. Mielestäni auran kärjessä pitäisi olla sellainen vahvempi, lennon hyvin hallitseva yksilö ja suunnannäyttäjä, joita kykyjä en tunne itselläni olevan. Se on kuin esikoisen asema perheessä, sillä häneltä odotetaan aina enemmän osaamista kaiken suhteen. Sen vuoksi siitä on ollut elämässäni usein pientä painettakin.

 

Perheeseen syntyi sisaruksia Asta, Toivo, Ilta, Asko ja Aino, joista Toivo eli vain päivän. Millaisia lapsuusmuistoja sinulla on kodistasi?

 

Olen kasvanut oikein vanhan ajan suurperheessä, maalaistalossa. Perheeseen kuuluivat isovanhemmat, sedät, tädit, ja sitten se meidän oma eli miniän perhe. Parhaillaan talossa oli kaikkiaan 14 henkilöä. Oli siinä vipinää ja vilskettä, kun meitä ”musikoita” (=lapsia) oli niin paljopn mukaan lukien Martta- tätini, joka kuului myös lapsiporukkaan. Työntekoon piti osallistua heti pienestä pitäen kykyjensä mukaan. Otto- pappa meitä ohjasti pieniin ulkoaskareisiin mitä milloinkin. Ja se kerhomaa oli kesällä kitkettävä. Puiden kantaminen ulkoliiteristä oli yksi työnimike. Kyllä siinä olikin talvisin kova työ huoneiden lämmittämisessä ja entäs puuhella ja uuni, joissa aina ruoka valmistettiin. Niissä kului paljon puita.

Lapsuus oli sinänsä huoletonta ja turvallista. Kotona opetettiin kunnioittamaan elämän perusarvoja. Rehellisyys, oikeudenmukaisuus, toisen ihmisen kunnioittaminen ja heikommassa asemassa olevan auttaminen olivat tärkeitä asioita Kumpulassa ja se näkyi jokapäiväisessä elämässä.

Sota-aika loi varjonsa lastenkin elämään enenevässä määrin, kun rupesi asioita enemmän käsittämään., se aiheutti pelkoa. Siellä jossakin oli isänikin ja kolme hänen veljeään. Muistan hyvin, kun  olin hieman yli 10- vuotias, ne lukuisat postin hakemis- ja vientireissut polkupyörällä kirkonkylän postitoimistoon. Muistanpa toimineeni usein ”kirjurinakin” rintamalle, milloin isälle tai sedille. Ainakin joskus jälkeenpäin kirjeiden saajat nauroivat, että kirjeessä saattoi olla hyvinkin tarkkaan selostettu kaikki päivän tapahtumat lehmien poikimisesta lähtien. Yhteydenpito puolin ja toisin oli hyvin tärkeää. Kenttäpostia odotettiin aina kovasti. Hyvin kaikki veljekset selvisivät sodasta, suojelusta oli mukana, mistä saamme olla kiitollisia.  

 

Koulu oli lähellä kotiasi Leppälahdessa. Mitä kansakoulu tuo sinun mieleesi? Mikä oli luokkakoko? Oliko silloin koulukiusaamista?

Leppälahden koulu oli ja on edelleenkin ½ km:n etäisyydellä Kumpulasta. Siihen aikaan, kun aloitin koulun, oli alakoulu, jossa oli luokat I ja II, sitten yläkoulu, jossa oli luokat I - IV. Tämän jälkeen oli vielä jatkokurssit kahtena seuraavana vuonna. Kävin alakoulun II luokan, yläkoulun kaikki luokat, jotka opiskelivat samassa luokkahuoneessa. Oppilasmäärää en tarkasti muista, mutta olihan meitä useita kymmeniä. Kynää käytiin tunnilla mieluusti teroittamassa – sai vähän liikuntaa ja saipa sitä, jos oikein hätä tuli, käydä pihan perällä Puuceessäkin. Varsinaista koulukiusaamista en muista ollenkaan. Kyllähän sitä aina on ollut yhtä sun toista ”venkulaa” ja vehkeilijää, joita opettajat ovat joutuneet puhuttelemaan, etteivät kiusoittelisi ja olisi häiriöksi toisille. Ihan mukavia muistoja on kansakouluajalta. Se oli sitä aikaa eikä osattu vaatia parempaa. Oltiin tyytyväisiä, että saatiin käydä koulua eikä tarvinnut lähteä minnekään evakkoon, vaikka oli sota-aika..

 

Koulun jälkeen alkoi valmistautuminen työelämään. Mitä ja missä ja milloin opiskelit ja mitä sitten teit?

Yläkoulun jälkeen pyrin opettajan painostuksesta Haapajärven Yhteiskouluun, vaikka kotoa eivät oikein olisi päästäneet. Sain päästötodistuksen keskikoulusta 1947. Saman vuoden syksyllä menin Reisjärven postitoimistoon harjoittelijaksi. Siihen aikaan soitettiin työpaikasta, että olisitko kiinnostunut alasta. Jouduin kulkemaan lomittajana postitoimistosta toiseen, sellaista matkalaukkuelämää, joka ei ollut pitemmän päälle mukavaa. Olin postin töissä kaksi vuotta ja sitten olin, kun minua taas kysyttiin, seurakunnan kirkkoherranvirastossa pappilassa kanslistin opissa kirkkoherra Koskimiehen aikana. Sen jälkeen tuli kuntaan menon vuoro, kun pääsin 1.6.1950 kunnan keskustoimistoon harjoittelijaksi ja toimistoapulaiseksi. Rupesin suorittamaan kirjeitse silloisen Maalaiskuntien Liiton hallinnollisen kirjanpidon kirjanpitäjäkurssia, joka vaadittiin varsinaiselle 3 ½ kk kestävälle kurssille Helsinkiin pääsemistä varten. Kävin kurssi 1954. Kuntan palattuani minut määrättiin tilapäisesti avustamaan sosiaalisihteeriä, joka oli sillä hetkellä yksin aivan ylikuormitettuna työruuhkassa. Muutaman Kuukauden jälkeen kävi niin, että sosiaalisihteeri erosi virasta sairauden takia. Hän yllytti hakemaan avoimeksi tulevaa virkaa ja yllytyshullu on aina yllytyshullu, päätä ei kylmännyt ja varalle valittuna tulin virkaan 1.6.1954. Olin siinä virassa 31.7.1958 asti.

Muutimme mieheni työn perässä Rovaniemelle ja Kemijärvelle. Rovaniemellä viimeksi ollessamme ehdin olla muutaman kuukauden töissä, mieheni Veikon ollessa työnjohtajana Rovaniemen lentokentän laajennustyömaalla. Se oli TVH:n (teeveehoon) alaista toimintaa ja toimisto oli lentoasemarakennuksessa, jossa työskentelin. Vuoden 1959 syksyllä minuun otettiin yhteyttä Reisjärveltä ja kysyttiin, olenko kiinnostunut hakemaan sosiaalisihteerin virkaa kunnantoimistossa. ja niinhän minä oli taas niin hassu, että hain ja pääsin, kun virkaan valittu oli peruuttanut tulonsa. Sanoin irti itseni mukavasta työpaikasta, johon olin jo perehtynyt. Tätä olen jälkeenpäin kovasti katunut. Työtä ja leipää olisi varmasti riittänyt Lapissakin. Kotiapulaisista, pienten (3) lasten hoitajista sen sijaan oli puutetta. Se mahtoi ollakin päällimmäinen syy tulla takaisin, että lastenhoito järjestyisi paremmin. Työhistoria sitten jatkuikin täällä kotipitäjässä 1.2.1993 saakka. Täysin palvelleena sain palata omaan rooliini, eikä minun tarvinnut olla enää haukuttu ”Thatcher” – sosiaalitantta.

 

Jossakin vaiheessa pojat alkoivat varmasti kiinnostaa. Miten rakennusmestari Veikko Leppälän ja Sinun tiet veivät yhteen? Missä, milloin ja millaiset olivat häät? Mitä siihen aikaan saatiin häälahjaksi.

Ennen vanhaan 1940- ja 1950-luvulla ei alettu ihan nuorena teini-iässä seurustella vakituisesti. Iltamissa ja tansseissa käytiin, sillä nehän olivat yleensä nuorten tapaamispaikkoja. Tanssiparketilla Veikonkin kanssa tapasimme usein, kun hän sattui tulla käymään koulukaupungistaan Vaasasta. Minähän olen kova puhumaan ja kyselemään kouluasioista ym ja Veikko tietenkin tykkäsi siitä, kun itse oli arempi ja hiljaisempi. Kiinnostus välillämme syntyi vähitellen. Minä arvostin Veikossa sitä sen ajan suurta rohkeutta ja ”sinniä” lähteä 16- vuotiaana Jyväskylään 2- vuotiseen ammattikouluun ja sitten 3- vuotiseen Vaasan teknilliseen kouluun. Lisäksi hän oli oma-aloitteisesti aloittanut kirjeopiston välityksellä englannin kielen opiskelun kirjoitteli algerialaisen tyttöystävän kanssa. Ajattelin, etteihän tuollaista miestä Afrikkaan päästetä! (Vitsi, vitsi!)Veikko taas puolestaan kertoo ”merkanneensa” minut jo kansakouluaikana, kun olin lausunut runon joulujuhlassa. Kihlauduiomme noin vuoden seurustelun jälkeen juhannusaattona 1955 ja pienimuotoinen kahvittelu oli Kumpulassa 31.12.1955. Siellä olivat vain läheiset sukulaiset ja Kumpunimen väki. Pappilan salissa meidät vihki todistajien läsnä ollessa kirkkoherra Pentti Pyy. Kävimme valokuvaamossa Haapajärvellä ennen Kumpulaan menoa. Häälahjoja ei ollut kovin paljon, jotain hopealusi9koita ja taloustavaraa taisi olla.

Se oli sitä aikaa se. Toista on jo nykyisin niiden häälahjojen ja –juhlien laita ja se, että kuka haluaa niillekin minkä verran kokoa ja näköä.

Saitte lapsia, Petrin, Kimmon ja Outin. Mitä voit kertoa lapsistasi?

Perheeseemme syntyi lapsia kolme eli melkein kolmoset 1956, 1957 ja 1958. Petri ja Kimmo syntyivät Reisjärvellä ja Outi Rovaniemellä. Äitiyslomaa oli tuolloin vain kolme kuukautta ja muutoinkaan ilmapiiri ei ollut niin lapsiystävällistä yleensä ja työpaikalla, mitä se nykyään on. Minulle jäi vain sellainen muistikuva siltä ajalta.

Opiskelujen jälkeen Kimmo ja Outi ovat asettuneet aloillensa rakennus- ja hoitoalalle Helsinkiin ja Kokkolaan. Petri, joka leikkisästi ylpeili olevansa ”korkein viskaali” perheessä, sillä hän oli reservin kersanti sotilasarvoltaan, nukkui pois 45-vuotiaana. Lapsenlapsia on kolme ja he ovat kaikki ylioppilaita ja suorittavat ammatteihin valmistautumista oppilaitoksissa.

 

Olet asunut Reisjärvellä lähes koko ikäsi. Mikä on pitänyt sinut kotipitäjässä? Onko missään vaiheessa ollut mielessä, että muuallekin voisi muuttaa?

Totta on, että olen asunut kotipitäjässä lähes koko ikäni lukuun ottamatta Lapin reissua ja kurssiaikaa Helsingissä. Kyllähän se varmaankin on ollut perhe suurin pidättäjä.Oli helppo lasten vuoksi asua täällä mummoloiden lähellä. Veikko myös töiden vuoksi kierteli pitkin maakuntaa, joten oli aivan sama asua täällä.

Kerran 1970-luvun alkupuolella hain yhtä sosiaalialan paikkaa ja tulin sinne valituksi. Se olisi ollut kahden tunnin ajomatkan päässä. Kun tulin sinne yllättäen valituksi, piti pyytää miettimisaikaa eli tuumata perheen kanssa. Lapset sanoivat heti, etteivät he lähde ja sillä siisti. En ottanut paikkaa vastaan. Täällä Reisjärvellä on ollut tuttua ja turvallista asua. On tarjolla harrastusmahdollisuuksia, on luonnonrauhaa.ollut 

 

Kun olimme suunnittelemassa sukuseuraa, otin yhteyttä sinuun eli sinusta tuli jo silloin paikallinen yhteyshenkilö. Kirjoitit kirjeessä 22.4.1985 mm: ”Kiitokset vieläkin kirjeestäsi, olihan se todellakin pienoinen yllätys minulle, kun ottaa huomioon, että täällä on meitä niin monia muitakin. Kiitos luottamuksesta.” Tätä ”virkaa” olet nyt hoitanut kohta 25 vuotta ja täytyy sanoa, että olet ollut aktiivisin yhteyshenkilö. Miten olet yhteyshenkilön roolin kokenut?

 

Enpä olisi ikinä uskonut, että tuolloin 1985 minulle tuli näin pitkä pesti. Kaiken aikaa olen tuntenut itseni olevan epäsopiva tähän virkaan monestakin syystä. Olen laiminlyönyt monia yhteyshenkilölle kuuluvia tehtäviä, joita pitäisi paikallisella tasolla järjestää jne. Tähän tehtävään tarvitaan nuorempi henkilö, jolla on vireyttä sekä kiinnostusta sukuseuran toimintaan. Toivottavasti tällainen tehtävään sopiva henkilö löytyy, jotta pääsen roolista, jonka olen syyllisyyttä tuntien jopa taakaksi asti tuntenut. Siinäpä tulekin seuraajalleni haastetta saada kipinä syttymään, ennen muuta nuoremman sukupolven keskuudessa, joka on jäänytvähemmälle huomiolle.

Tässä yhteydessä ja vielä pisteenä iin päälle haluan puolestani esittää sukuseuran esimiehelle Harri Liikaselle parhaimmat kiitokseni menneistä vuosikymmenistä (25 v!), kun hän on vuokseni uhrannut paljon ylimääräistä aikaansa minun manuaalisten viestien saattamiseksi konekielelle ym. Siispä yhteyshenkilön tulee lisäksi hallita ja osata ”kaikilla mausteilla” tietokoneen käyttö.

 

Sukuseura perustettiin heinäkuussa 1985 ja itse olit siellä mukana. Mitä sukuseura on sinulle antanut ja mitä terveisiä lähettäisit Liikasille, jotka ovat tai eivät ole mukana toiminnassa?

 

Olen aina silloin tällöin osallistunut sukukokouksiin ja todennut, että niissä on mukavaa ja mielenkiintoista käydä. Jokin yhteenkuuluvaisuuden henki siellä huokuu. Kuulua joukkoon, tulla tuntemaan sukulaisia ja suvun historiaa ja siinä sivussa omaa itseäänkin. Niinhän ne historioitsijatkin sanovat, että pitää tuntea menneisyys, jotta voisi paremmin tuntea ja ymmärtää nykyisyyttä. Suosittelen kaikille Liikasille, että liittykää jäseniksi sekä toimintaan mukaan sukuseurassa. Se avartaa monella tavalla näköaloja antaa itselle henkistä rikkautta.

 

Lopuksi olisi mukava kuulla, mitä muuta kuin sukuseuratyötä teet harrastuksena?

 

Eläkkeelle jäädessäni päätin olla tekemättä mitään suunnitelmia, että teen sitten sitä ja sitä, kuten yleensäkin on tapana. Päivä vain ja hetkimkerrallansa ja aika on kulunut hyvin ja erittäin nopeasti.. Ei ole tarvinnut elää aikatulun mukaan ja on saanut todella olla vapaana omassa rooliasussa. On ollut aikaa rauhoittua jopa niin, että voi syventyä lukemaan kirjoja, lehdistä ja ristikoista puhumattakaan ja sitten välillä happihyppelyä sauvoilla. Kesällä on mukava pyöräillä ainakin Kiljanjärven ympäri sekä metsäautoteillä ja kävellä polkuja pitkin. Se on todella nautintoa ainakin alkukesästä, jolloin linnut laulavat ja käenkukuntaakin usein kuulee. Autollahan sitä aina pääsee sitten taas, kun siltä tuntuu, sukuloimaan ja shoppailemaan. Kuski kun on kotona helposti lähtemässä kyytäriksi.